Syväkosketus

Omenapuun alla -tilaisuuksia suunnitellessaan muusikko, juontaja Aimo Kokkola ei ollut itsekään aivan varma, mitä oli tekemässä. Omenapuun alla -formaattia ei ollut olemassa, ennen kuin hän kehitti sen.

Päällisin puolin tilaisuus on show, jossa juontaja ja esiintyjä keskustelevat lavalla yleisön edessä. Juontaja kysyy, esiintyjä kertoo elämästään ja esittää välillä jotain. Juontajakin voi esittää jotain, mutta vähemmän kuin esiintyjä. Yleisö kuuntelee.

Ja sitten? Ei muuta. Saattaa kuulostaa amerikkalaiselta tv-showlta mutta on oikeasti kaukana siitä.

Viime sunnuntaina Pälkäneen yhteiskoulun auditoriossa koettiin ensimmäinen Omenapuun alla -tilaisuus, jossa esiintyjänä oli 64-vuotias Pälkäneeltä kotoisin oleva näyttelijä Heikki Railevirta.

Kaikki auditorion istuimet olivat varattuja, vaikka kukaan ei tullessaan tarkasti tiennyt, mitä olisi odotettavissa.

Koko illan ja seuraavan päivän Aimo Kokkolan puhelin soi. Kiitoksia tulvi niin paljon kuin hän ehti ottaa vastaan. Pälkäneläiset eivät aikaisemmin tienneet tarvitsevansa Omenapuun alla -tilaisuuksia, mutta tästä lähtien he tietävät.

– Minua jännitti varmasti kaikkein eniten se, miten ihmiset ottavat tällaisen jutun vastaan. Olen valtavan kiitollinen, kun näyttää siltä, yleisö ymmärsi, mitä halusimme sanoa, Aimo Kokkola sanoo.

Rohkeus

– Kyllä jännitti tulla, Heikki Railevirta myönsi heti tilaisuuden alussa.

Useimmiten hänellä ammattinäyttelijänä on valmiit repliikit ja harjoitusta takana, kun hän tulee yleisön eteen. Omenapuun alle astuessaan hän ei voinut olla varma, mitä tapahtuisi. Tilaisuuteen kuului sekä harjoiteltuja että harjoittelemattomia kohtia.

Esiintyjän oli uskallettava luottaa juontajaan ja heittäytyä mukaan. Ja sen Railevirta myös teki.

Hänen isänsä Oiva Railevirta toimi pitkään Onkkaalassa Voiman kaupan hoitajana, ja koko perhe oli siihen aikaan paikkakunnalla hyvin tunnettu. Yleisön joukossa istui paljon Heikki Railevirran luokka- ja muita koulutovereita, opettajiakin. Heidän edessään piti palata lapsuuteen ja koulussa pyristelyyn.

Aikanaan Pälkäneen yhteiskoulussa Heikki ei ollut menestyvä oppilas ainakaan kaikissa aineissa. Mutta kompuroinneista ei jäänyt katkeria muistoja, päinvastoin.

– Ei minua kiusattu, vaikka olin mitä olin. Mielestäni minulla oli erittäin hyvät opettajat, ja sain aina heiltä apua ja kannustusta, hän kertoi.

Erityisesti liikunnanopettajat Mauno ja Helinä Löfroos tukivat liikunnallisen pojan vahvuuksia, mutta myös nuori suomenopettaja Virpi Ala-Harja tajusi hänen lahjakkuutensa. Kun oli esiinnyttävä hienosti ja vaikuttavasti arvokkaan yleisön edessä, siihen paikkaan sopi valita Railevirran Hessu.

Sitä Heikki Railevirta ei muistoja kertoillessaan tiennyt, että kuulisi kohta suomenopettajansa äänen. Yhtäkkiä nauhalta kuului puhelimessa tehty Virpi Ala-Harjan haastattelu, jossa hän muisteli 13­­–14 -vuotiasta Heikki-poikaa.

Jos Railevirta siinä kohtaa sai kamppailla liikutusta ja hämmennystä vastaan, se jäi yleisöltä huomaamatta, sillä kuulijat olivat itse samassa tilassa.

Juuret

Railevirralla ja Kokkolalla oli ollut jo toista kymmentä vuotta juttua siitä, että tehtäisiin jotain yhteistä. Mutta se ei heti saanut muotoaan.

– Idea näihin tilaisuuksiin on syntynyt erilaisten keskustelujen, kohtaamisten ja pohdintojen seurauksena. Tiesin suunnilleen, mitä haluaisin sanoa, mutta en ollut varma, miten sen toteuttaisin, Aimo Kokkola kertoo.

Lopullinen muoto löytyi juuret-teeman kautta. Omenapuun alla kerrotaan ja jaetaan kokemuksia juurtumisesta, sielunmaisemasta ja siitä, mitä ne merkitsevät, kun elää jossakin muualla. Siis siitä, mitä ihminen kantaa mukanaan, halusi tai ei.

– Oltiin kavereitten kanssa pelaamassa venttiä Voiman kaupan lastauslaiturilla. Sinne oli kasattu leipälaatikot, joista tuli nenään tuoreen leivän tuoksu. Muistan sen hetken. Oli syksy, satoi, ja leivän tuoksuun sekoittui kostean mullan ja syksyn tuoksu… siinä oli kaikki, Railevirta kuvaili lapsuusmuistojaan

Läheisestä Päiviön kahvilasta hän sai hakea viikonlopuksi pullaa ja pikkuleipiä. Pullakranssin kanelintuoksu kuului siihen hetkeen, se oli kuin pyhä, vaikka oli lauantai.

Tuoksut ja kuvat nostavat mieleen muuta, herkän äidin ja räiskähtelevän isän, sisarukset, leikkikaverit, unelmat, kaiken sen määrittelemättömän, mistä ihminen kasvoi.

Siten kerrottuihin kokemuksiin oli helppo samaistua.

Kosketus

Puolitoistatuntisen puheshow’n pitää olla viihdyttävä. Halpa viihde perustuu usein siihen, että juontaja yrittää paljastaa haastateltavansa heikoimmat kohdat; Omenapuun alla taas siihen, että haastateltavan kautta yleisö löytää kosketuksen omiin tunteisiinsa.

Omenapuun alla -kokonaisuuteen upotetut esitykset, laulut ja runot, kuljettivat juontoa eteenpäin, mutta tärkeintä oli esiintyvän taiteilijan tarina kaikkine rosoineen. Railevirta kertoi avoimesti kritiikin kohtaamisesta, siitä, millaista on, kun painetaan maahan. Ja miten siitä noustaan.

Hän oli tamperelaisen teatteriprofessori Eino Salmelaisen viimeisiä oppilaita, ja Salmelaisen kädenjälki on näkynyt hänen urallaan kaiken matkaa. Siinä koulussa piti oppia kohtaamaan itsensä ja heikkoutensa pohjamutia myöten. Mutta siitä on ollut hyötyä.

– Olen saanut kulkea kivikkoisen tien läpi. Nyt on hyvä olla, Railevirta tiivisti.

Hän oli onnistunut johtamaan yleisönsä saman tien läpi.