Syksyn suru-uutinen tavoitti kyläyhteisön yllättäen, vaikka tiesimme Ailin vakavasta sairaudesta. Toivoimme hänen vielä toipuvan, mutta toisin kävi.
Vain vajaata vuotta aikaisemmin Aili saattoi haudan lepoon ainoan tyttärensä Leenan ja joutui muuttamaan palvelutaloon talveksi oman sairauden vaikeuttaessa elämää.
Oma koti oli Ailille kaikki kaikessa, olihan hän miehensä Maunon mukana ollut rakentamassa taloaan alusta alkaen ja myöhemmin myös kesämökkiä. Maunon kuoltua ja lasten muutettua kauemmaksi kotoa Aili asui yksin, mutta aina oli rakas koti valmiina ottamaan vastaan sekä sukulaiset että vieraat.
Aili jos kukaan oli oikea syntyperäinen Kuohijokinen, joka ei asunut koko elämänsä aikana muualla. Hän syntyi suureen perheeseen ja oppi jo nuorena työnteon ja ahkeruuden merkityksen. Se oli hänen kohdallaan niin itsestään selvää, ettei hän koskaan kieltäytynyt kohdalleen sattuneista haasteista. Niinpä hänestä kehittyikin omien sanojensa mukaan joka paikan höylä, joka osallistui kaikenlaiseen toimintaan kotikylässään ja myös muualla pitäjässä.
Vuosikausia hän kuului pitokokkien joukkoon, ja touhusi milloin häissä, milloin hautajaisissa tai muissa perhejuhlissa, tutustuen joka kylään.
Jo lapsesta asti oli lausuminen hänelle mieluista, ja runojen kirjoittaminen hänelle tärkeää jopa oman runokirjan julkaisemiseen asti.
Äiti oli kuuluisa ompelija, jonka taito periytyi kangaspuiden käytöstä myös ompelukoneen polkemiseen. Aili oli myös taitava leipuri, jonka hiivaleivät tai pikkupullat eivät koskaan epäonnistuneet.
Kaiken puuhailunsa ohella hän ehti joka vuosi osallistumaan eripuolille maata suuntautuville matkoille, sekä seurakunnan että eri yhteisöjen järjestämille tilaisuuksille lausumaan, puhumattakaan oman kylän juhlista. Aili ei ollut vain mukana monessa vaan mukana kaikessa.
Ailia jäivät kaipaamaan poika perhekuntineen, lukuisa sukulaisten joukko ja ystävät ympäri Luopioista ja kotikylän asukkaat.
kuohijokelaisten puolesta
Leila Palo
