Eipä tiedä moni Pälkäneen Siwan asiakas, eikä Ankkuribaarin pienellä terassilla iltaa viettävä, että aidan takana ovat käynnissä kuvaukset. Kun astuu kaupan ja baarin välissä olevan talon ovesta sisään, ollaankin keskellä elokuvaa.
Jos filmiryhmä kuvaisi tänään Timon (Jari Manninen) keittiössä, ylimääräiset kahvi- ja evästarpeet siirrettäisiin vain kaappeihin pois kuvista.
Onkkaalantien varren vanha omakotitalo toimii ensi vuonna ensi-iltansa saavan Vuodet -draamatrillerin tapahtumapaikkana. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa, ja nyt purkissa on jo suurin osa pitkästä elokuvasta.
– Me emme paljon näy kyläkuvassa, kun hyppelehdimme yöt pusikoissa kameran kanssa, Roope Olenius nauraa.
Hän esittää elokuvassa pienestä maalaiskylästä lähtöisin olevaa Jussia, joka saapuu yhdessä Maijun (Veera W. Vilo) kanssa kotikonnuilleen pitkän tauon jälkeen. Kaksikko huomaa pian, että maailma ei ole ollut pausella, vaan kymmenen vuotta sitten haudatut asiat pulpahtelevat vähitellen pintaan. Kaappiin kätketyt luurangot ovat jättäneet jälkensä heidän ystäväänsä Timoon, joka on jäänyt elämään niiden keskelle.
Suomi-elokuvan seuraava sukupolvi
Pälkäneellä kuvaava ryhmä edustaa Suomi-elokuvan seuraavaa sukupolvea. 28-vuotias Roope Olenius on Hollywoodista leffaoppinsa hakenut näyttelijä. Hän valmistui kaksi vuotta sitten New York Film Academystä koulun historian parhailla arvosanoilla.
Veera W Vilo puolestaan on opiskellut Walesissa. Muukin työryhmä koostuu koti- ja ulkomailla kouluttautuneista nousevista kyvyistä.
Elokuvan ohjaa Sami Pöyry, joka on myös kirjoittanut sen. Lisäksi hän toimii leikkaajana.
– Se on maailmanlaajuisestikin harvinaista, että tekee kaiken itse käsikirjoituksesta leikkaukseen saakka, Olenius tietää.
Pöyry on aiemmin toiminut muun muassa Helsingin Sanomien Nyt -liitteen elokuvakolumnistina ja leffablogistina. Vuodet on hänen kolmas pitkä elokuvansa. Hänen aiemmat leffansa, italiaksi puhuttu zombileffa Agorafobia sekä Varaosamies -komedia jäivät vähälle huomiolle.
– Kun on itse tehnyt kaiken alusta loppuun, elokuvassa on niin syvällä, että sitä on vaikea enää myydä ja markkinoida.
Nyt ohjaaja on toiveikas, että tilanteeseen tulee muutos. Mukana on näyttelijäkolmikko, joka on juuri saanut kanavat auki maailmalle.
Kanadalaisyhtiö levittää tiimin edellistä elokuvaa
Roope Olenius ja Veera W. Vilo kävivät kesken Pälkäneen kuvausten Ranskassa markkinoimassa edellistä elokuvaansa. Cannesin elokuvajuhlilla toukokuun puolivälissä maailman ensi-iltansa saanut kauhukomedia Bunny the Killer Thing sai innostuneen vastaanoton. Genre-elokuviin keskittyvä Raven Banner Entertainment otti Joonas Makkosen ohjaaman elokuvan maailmanlaajuiseen levitykseen.
– Meille oli lottovoitto, että kanadalaisyhtiö halusi meidät, Olenius päivittelee.
Loppuvuodesta Suomen ensi-iltansa saava kauhukomedia ei ole mikään koko perheen valtavirtaelokuva. Se kertoo kaveriporukasta, jonka mökkiviikonloppua tulee häiritsemään miehen ja jäniksen risteytys.
– Se on omintakeinen ja älyvapaa leffa, jossa saa nauraa maha kippurassa, Veera W Vilo kuvaa.
Elokuvassa ei mässäillä kauhuelokuvan tehokeinoilla, vaan enemmänkin nauretaan niille. Lapissa tehty rymistelypätkä hyödyntää myös suomalaista eksotiikkaa.
– Nyt kun levityskuviot aukesivat Ranskassa, niin painamme sata lasissa eteenpäin, Olenius vakuuttaa.
Kolmikko hyppäsi uuteen projektiin
Roope Olenius tunnetaan toistaiseksi parhaiten televisiosarjoista Tellus, Syke ja Kimmo. Tilanne saattaa muuttua loppuvuodesta, kun hänen, Veera W. Vilon ja Jari Mannisen tähdittämä kauhukomedia leviää maailman teattereihin.
Nyt kolmikko on jo täysillä uudessa projektissa.
– Pöllin edellisestä elokuvaprojektista valmiin ryhmän, ettei tarvitse ryhtyä erikseen castingiin, Sami Pöyry vitsailee.
Pälkäneelle filmiryhmä päätyi puolisattumalta.
– Mainitsin kavereille leffasta ja kerroin että, tarvitsisimme kuvauspaikaksi rähjäisen maatilan. Hän sanoi, että hänellä itse asiassa olisi sellainen Pälkäneellä.
Talossa tehtiin syksyllä kokeiluluonteinen lyhytelokuva. Miljöö todettiin toimivaksi, mutta tarinaa vielä jalostettiin.
– Alkuperäisessä ideassa oli yksin asuva tyyppi, johon kätkeytyy joku salaisuus. Konseptikokeilu osoitti, ettei ihan niin suoraviivainen kerronta toimi. Kauhuelementit karsittiin ja elokuva muuttui trilleriksi, Pöyry kertoo.
Jari Manninen oli mukana jo lyhytelokuvassa.
– Tämä on aivan eri juttu kuin syksyllä kuvattu lyhäri. Oli siistiä lähteä rakentamaan samaa hahmoa eri näkökulmasta, Manninen sanoo.
Käsikirjoituksesta leffaksi vuodessa
Tarinasta alkoi muokkautua kolmen hahmon rikas soppa.
– Lähdin kauhomaan syvemmältä. Käsikirjoitus syntyi helmikuussa kymmenessä päivässä. Menin mökille ja annoin vain tekstin tulla, Sami Pöyry kertoo.
Sen jälkeen tapahtumat ovat edenneet poikkeuksellisella vauhdilla. Kuvaukset aloitettiin parin kuukauden kuluttua vain hieman viilaillun käsikirjoituksen kakkosversion pohjalta.
– Usein käsikirjoituksesta hierotaan kymmenenkin versiota ennen kuin ryhdytään hommiin, Pöyry sanoo.
Käsikirjoitusvaiheen jälkeen tahti ei ole ainakaan hidastunut. Toukokuun lopussa suuri osa materiaalista on jo purkissa. Pöyryn kunnianhimoisena tavoitteena on, että elokuva valmistuu vielä saman vuoden puolella kuin prosessi alkoi.
Jumalan selän takana – eli Epaalan pellolla
Vaikka Vuodet -elokuva kuvataan Pälkäneellä, varsinainen matkailumainos se ei tule olemaan. Elokuva ei esitä täkäläisiä maisemia kauneimmillaan ja kirkkaimmillaan, vaan maalaismaisemasta on haettu rähjäisiä kuvakulmia. Suuri osa ulkokuvauksista tapahtuu yöllä.
Elokuvassa Onkkaalantien varren talo on istutettu syrjäkulmille, keskelle peltoja. Näin luodaan vaikutelma jumalan selän takana sijaitsevasta ränsistyneestä talosta, johon Timo on jäänyt asumaan.
Maalaismaisemana toimivat Epaalan–Kuulialan kulttuurimaisemat. Myös peltojen keskellä oleva rauniokirkko pääsee esiin.
– Eihän sitä voinut välttää. Se kuvaa ajan kulumista. Raunioitunut keskiaikainen kirkko kalmistoineen ja kolkkoine fiiliksineen istuu teemaan saumattomasti, Veera W Vilo kehuu.
Elokuva kahtiajakautuneesta Suomesta
Roope Olenius sanoo, että ensi kerran Pälkäneelle saapuessaan hänen oli helppo hypätä roolihahmonsa Jussin housuihin.
– Ajelimme paikalle hiljaisena kevätpäivänä. Katselin, että onkohan tämä oikeasti Onkkaalantie, kun missään ei liiku ketään. Juuri tällaiselta ’kotiinpaluu’ voisi tuntua.
Monesti maalaispitäjän kasvatit haluavat olla stadilaisempia kuin stadilaiset itse. Näin myös maalaiskunnan tomut aikanaan jaloistaan pyyhkineet Jussi ja Maiju elokuvassa. He ovat lähteneet kaupunkiin takki auki ja ovet paukkuen.
Elokuvan lähtökohta voi vaikuttaa mustavalkoiselta: menestyneet maailmankansalaiset palaavat tuppukylään, johon heidän lapsuudenkaverinsa on jäänyt jumittaman. Vähitellen asetelma kuitenkin murenee.
Katsojat pakotetaan pohtimaan, kuka lopulta onkaan outo. Onko Timo syrjäytynyt peräkammarin poika vai älykkö ja nero, joka ei vain kaipaa mainetta ja mammonaa. Onko hän harmittomalla tavalla erikoinen, vai sisältyykö hahmoon jotain synkempää? Ovatko Jussi ja Maiju jättäneet kotikylänsä vain kaupungin vetovoiman vuoksi vai onko menneisyydessä tapahtunut jotakin, joka ajoi heidät pois?
Sami Pöyry käsittelee elokuvan hahmojen kautta myös kahtiajakautunutta Suomea. Pöyry toivoo elokuvan viestittävän siitä, ettei maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu ole niin mustavalkoinen kuin ajatellaan.
Katsojaa pidetään varpaillaan
Sami Pöyry haluaa tehdä trillerin, joka vyöryy puolitoista tuntia katsojan yli. Silmille lävähtää vahvoja kuvia, joita ei jäädä selittämään. Roope Olenius sanoo, että ennalta-arvaamaton teksti imaisi hänet täysin.
– Se oli ihan mieletöntä, kun ensimmäisen kerran luin skriptiä. Monesti nimittäin käsikirjoituksen viiden ensimmäisen sivun perusteella tietää, mihin tämä johtaa.
Pöyry ei koe nykyelokuvaa kovin omaksi.
– Minua kiehtovat 1970-luvun amerikkalaiselokuvat, joissa oli moraalisesti häilyviä hahmoja, Pöyry kertoo esikuvistaan.
Veera W Vilo löytää japanilais- ja korealaiselokuvista samaa henkeä: niissäkään ei aina tiedä, mihin suuntaan tapahtumat lähtevät etenemään.
Kaksikko Cannesissa, Manninen ullakolla
Roope Oleniuksen ja Veera W Vilon hyppyä rooleihinsa helpotti opiskelu ulkomailla. Maailmalta palatessaan he päätyivät hieman samankaltaiseen tilanteeseen kuin Jussi ja Maiju kotikonnuille palatessaan.
Tähän sopi hyvin sekin, että kesken kuvausten kaksikko kävi Cannesin punaisilla matoilla markkinoimassa edellistä elokuvaansa.
– Alkuvaiheen kuvauksissa piti ottaa huomioon, että siellä voi tarttua kasvoihin väriä. Siksi vedimme värivoidetta naamaan jo ennen matkaa, Roope Olenius kertoo.
Jari Manninen sukelsi reissun aikana Pälkäneellä syvemmälle roolihahmoonsa pimeään puoleen: hän eleli ullakolla ja vältteli peseytymistä.
– En ole juuri liikkunut naapuritalojen Siwaa ja Ankkuribaaria kauemmas, Manninen nauraa.
Elokuvaa tehdään pienellä tiimillä
Digitaalisuus on mullistanut leffanteon. Kamerat ja editointiohjelmat ovat nykyisin kaikkien saatavilla. Melkein kuka tahansa voi tehdä elokuvan. Tämän vuoksi kilpailu alalla on entistä kovempaa.
– Se pakottaa kehittymään, Jari Manninen sanoo.
Pälkäneellä kuvaava porukka tulee kotimaisen elokuvakoulutuksen ja täkäläisten koulukuntien ulkopuolelta. Nuoret tekijät ovat hakeneet näkemystä maailmalta ja oppineet tekemällä. Asenne leffantekoon on paitsi ammattimainen, myös intohimoinen. Tämä näkyy tuoreessa jäljessä.
Indieleffaa tehdään kevyellä koneistolla ja pienellä budjetilla. Ydinporukan apuna toimii vain pieni tuotantotiimi.
– Ei silloin tarvita armeijamaista koneistoa eikä sataa miljoonaa euroa, kun kaikki on jo valmiina, Veera W Vilo sanoo.
Ketterään toimintatapaan kuuluu se, että näyttelijät vastaavat monista tuottajalle kuuluvista arkiaskareista.
– Me hoitelemme monenlaisia juoksevia asioita, että Samin ei tarvitsisi kuvausten aikaan miettiä oikean maailman asioita. Minä olen hankkinut sponsoreita ja Veera hoitelee sosiaalista mediaa, Roope Olenius kertoo.
Yökuvauksiin aikaa vain kolmisen tuntia
Elokuvan tapahtumat ajoittuvat muutaman kevätpäivän ajalle. Kelit eivät ole edenneet aivan käsikirjoituksen mukaan. Tämä on aiheuttanut pientä säätöä järjestelyissä.
– Jännäriä kun kuvataan, niin ulkona pitää olla pimeää ja pilvistä. Illat ja yöt olivat pilvisiä toukokuun alussa, kun kuvasimme sisäotoksia. Mutta nyt kun luonto on hetken aikaa oikeassa vaiheessa, niin kelit ovat olleet turhan kirkkaita, Sami Pöyry harmittelee.
Kuvauksissa on todettu konkreettisesti miten valoisia ovat Suomen yöt: hämäräkohtauksia voi kuvata vain muutaman tunnin keskiyöstä alkaen.
– Skripti on oltava koko ajan päässä, jotta kaikki ovat valmiita, kun pitää ampaista kuvaamaan, Veera W Vilo sanoo.
Filmaukset jatkuvat kesäkuun alkupuolelle saakka. Sen jälkeen alkaa materiaalin seulominen ja leikkaus. Tätä helpottaa se, että Sami Pöyryllä on ollut käsikirjoitusvaiheesta alkaen vahva näkemys siitä, millainen valmiista elokuvasta tulee.
– Kun katselen kuvauspäivän satoa, näen kohtauksia, jotka olen kuvitellut mielessäni. Koostan jo kuvausten aikana mielessäni leffaa. Tämä helpottaa editointipöydän äärellä tehtävää työtä.
Yhdysvalloissa näyttelemisen lisäksi myös ohjaamista opiskellut Roope Olenius vitsailee olevansa Pälkäneellä Samin elokuvakoulussa.
– Tämä on mahtava oppimisprosessi, josta valtavasti hyötyä, kun joskus pääsee tekemään ensimmäisen oman elokuvan.
Pälkäneläisnuoret mopopoikina
Pälkäneen maisemien lisäksi Vuodet -elokuvassa vilahtelee myös tuttuja kasvoja. Elina Kauppila, Tim Myllö, Waldemar Mäljä-Sand, Erkki Ojala, Tuukka Tiitola, Jasper Sundell ja Eelis Tiala ovat elokuvassa mopopoikia ja -tyttöjä. He kuvaavat ajan kulumisesta ja sitä maailmaa, josta Olenius ja Wiio lähteneet.
Sami Pöyry hämmästelee, miten auliisti paikalliset nuoret lähtivät kuvauksiin.
– Haimme vapaaehtoisia koulun kautta. Innokkaita löytyi vähän liikaakin, hän kehuu.
Ohjaaja myöntää silti vähän jännittäneensä mennessään sovittuna hetkenä Siwalle.
– Mutta siellä kaikki olivat valmiina. Kaikki toimi hienosti, eikä kukaan pistänyt läskiksi.
Pöyry epäilee, että kaupungissa kuvaukset eivät onnistuisi yläasteikäisten kanssa yhtä mutkattomasti.
– Itse asiassa kirjoitin vielä mopopojille toisen kohtauksen, kun porukka kyseli, että olisiko tätä lisää.
