Yleensä hautakiveen kirjoitetaan, missä ihminen on kuollut ja mistä hän on kotoisin. Tuleva kuolinpaikkani on arvoitus, mutta niin on synnyinpaikkakin.
Synnyin Vaasassa. Kolme vuotta lapsuudestani elin Lohjalla. Viimeiset kahdeksan vuotta Pälkäneellä. Kysymys kuuluukin: Mistä olen kotoisin?
Vaasa. Eikös se ole meren rannalla? Onpas etäännyttävää! Muistikuvatkin koko kaupungista ovat vain hämäriä kellertäviä häivähdyksiä. Mukavia häivähdyksiä kyllä, mutta ei erityisen tärkeitä.
Muutimme Vaasasta Etelä-Suomeen, kun olin kolmevuotias. Siitä lähtien kaikki pienetkin muistot ovat kristallinkirkkaita.
Asuimme Lohjalla vain kolme vuotta, mutta siinä ajassa pienelle pojalle ehti tapahtua hirmuisen paljon.
Tunnen edelleen, että olen viettänyt suurimman osan elämästäni juuri tuolla, pyöräilemässä kylän hiekkatietä rantaan, seikkailemassa saniaispuskassa ja kiipeämässä aittarakennuksen huopakatolle, vaikka se kiellettyä olikin.
Kaikista hyvistä ja huonoista muistoista huolimatta Lohja ei tunnu, eikä ole ikinä tuntunut kotikaupungiltani. Lämpimältä ja tutulta kyllä, mutta ei ikinä kodilta!
Palaan siis kysymykseen: Mistä sitten olen kotoisin?
Jospa olenkin kotoisin Taipalsaarelta, pienestä kunnasta Etelä-Karjalassa, Lappeenrannan vierestä. Äitini suku on tuolta kotoisin ja mummulani on aina ollut siellä.
Tunnen mummulan talon ja pihan kolot sekä piilot paremmin kuin kukaan muu. Tämän lisäksi tunnen myös Taipalsaaren kirkonkylän, lähialueen vesistöt ja jänismetsät kuin omat taskuni.
Taipalsaari ja mummula on minulle kaikista tutuin paikka, sillä asuinpaikan vaihtuessa tämä kaikki on kuitenkin pysynyt ennallaan. Kaiken kruunaa vielä korkea arvostukseni karjalaista sielunmaisemaa kohtaan. Olen aina tuntenut olevani osa tuota äitini isoa sukua.
Voisin olla kotoisin myös Helsingistä. Pääkaupungissa en kyllä ole koskaan kovin usein vieraillut, mutta olen pienestä pitäen ollut siitä hyvin kiinnostunut. Jostain syystä osaan myös liikkua siellä paljon paremmin kuin esimerkiksi Tampereella.
Helsinki on myös hyvin kuvauksellinen kaupunki. Rakastan tuomiokirkkoa ja kaikkia mahdollisia kahviloita, mitä kadulta suinkin löytyy.
Helsinkiin astuessani tunnen itseni helsinkiläiseksi ja Taipalsaarelle mennessäni taipalsaarelaiseksi. Tällaista tunnetta ei missään muissa paikoissa ole vielä syntynyt.
Ehkä kaikkein eniten olen kuitenkin kotoisin sieltä, jolle ei ole nimeä. Oma maailmani.
Pakko myöntää, että viihdyn siellä. Edelleenkin vietän suurimman osan ajastani juuri tuossa paikassa, jossa olen elänyt aivan liiaksikin, niin kauan kuin jaksan muistaa.
Se on paikka, jossa olen muuta maailmaa paossa ja joka antaa meikäläiselle indentiteetin. Siinä maailmassa herään kuuraiseen, pimeään ja kylmään lokakuun arkiaamuun seitsemältä keskellä mandariinintuoksua. Kohta se aika on taas ja kotipaikkani saa näyttää parhaat puolensa.
Kaiken keskellä asun Pälkäneellä. Mutta mistä syistä Pälkäne olisi kotipaikka?
Pälkäne on kaunis. Se on rauhallinen, tilava ja antaa ajatuksille tilaa lentää.
Lentävät ajatukset eivät kanna huolta, kuten ei kanna Pälkänekään. Lähes jokainen aamu täällä aukeaa kauniina kuin tulppaani. Oli sitten kyse mistä vuodenajasta vain.
Pälkäne on myös erityisen yhteisöllinen. Pienet ja isot piirit vetävät hissuksiin samaa köyttä. Seurakunta, koulu ja moni muu.
Kaksi herrasmiestä tervehtii Pälkäneen kadulla, koska tuntevat toisensa. He ovat pyörineet koko ikänsä samoja ympyröitä ja ovat aina pysyneet Pälkäneen menossa mukana. Ja Pälkäne on pysynyt heidän perässään mukana.
Pälkäne on kunta, jonka ihmiset ovat siitä riippuvaisia, mutta myös Pälkäne on sen ihmisistä riippuvainen. Koko kunta on yhtä symbioosia ja kesällä joka nurkan takaa löytyy syreeni.
Voiko tällaista paikka olla rakastamatta?
Pyry Vaismaa
Pälkäneen yhteiskoulun kahdeksasluokkalainen
Kommentointi on suljettu.