Suomeen tulleet turvapaikanhakijat ovat väkisinkin törmänneet kysymykseen, miksi he lähtevät pakoon sotia eivätkä jää puolustamaan omiaan vihollista vastaan. Miksi heidän kotimaissaan armeijaan joutumista pelätään, kun Suomessa sinne pääsääntöisesti halutaan?
Erilaisten terroristijärjestöjen ja sekavien väkivaltaisten omia etujaan ajavien ryhmittymien vallassa eläneiden ihmisten on puolestaan vaikea ymmärtää, miten maanpuolustustahto elää yhä vahvana pitkään rauhan aikaa eläneessä Suomessa.
Kun on totuttu siihen, että eri ryhmittymien armeijat ovat kauhun ja kuoleman kylväjiä, ei ole helppo mieltää, että Suomen kaltaisessa maassa armeija onkin arvostettu ja kansaa yhdistävä instituutio.
Viime viikolla Kangasalan seurakunnan järjestämässä keskustelutilaisuudessa Kaivannossa asuvat turvapaikanhakijat saivat tilaisuuden kohdata suomalaisia sotaveteraaneja ja kuulla suoraan heiltä, mille pohjalle suomalainen maanpuolustustaito on rakennettu.
Kysymyksiin vastaamassa oli kaksi rintamaveteraania sekä kaksi sotaveteraanien leskeä, jotka toimivat edelleen aktiivisesti sotaveteraani- ja sotainvalidijärjestöissä. Järjestäjien puolesta englanninkielen tulkkeina toimivat kenraali evp. Heikki Lyytinen sekä pastori Auni Kaipia, heitä avustivat Sirkka Salmi ja Olavi Niemi.
Jokainen tarina toistui lopulta neljällä kielellä, koska turvapaikanhakijoiden puolesta mukana olivat sekä arabian että farsin eli persian kielen tulkit.
Pakko opetti puolustamaan
Veteraanit muistuttivat läsnäolollaan, että turvapaikanhakijoiden kotimaissa arkipäivää olevat sodat ja levottomuudet ja turvaton vihalle ja väkivallalle alistettu elämä eivät ole Suomessakaan vielä kaukana.
– Meillä on ollut se tapa, että kun käsky käy niin lähdetään, kertoi neljä ja puoli vuotta rintamalla palvellut, kaksi kertaa taisteluissa haavoittunut Pekka Salokangas.
Salokankaan mukaan Suomi säilytti itsenäisyytensä sekä sitkeällä taistelutahdollaan että ennen kaikkea yhtenäisyydellään.
– Mutta emme me enää sotapuheita puhu. Me pidämme rauhan puheita nyt, hän painotti.
Hän kuvaili, että ollessaan ensin monia vuosisatoja Ruotsin ja sitten yli vuosisadan ajan Venäjän vallan alainen Suomi tottui aina tottelemaan vierasta valtaa. Sukupolveen toisensa jälkeen iskostui nöyrä oppi: kun oli mentävä maata puolustamaan, niin sitten mentiin vastaan panematta. Suomessa omaksuttiin jonkinlainen sisäänrakennettu sotilaskuri, vaikka ei ollut omia rajoja, joita puolustaa.
Mutta samalla kasvoi valmius puolustaa itsenäisyyttä niin, että kun se vihdoin oli saavutettu, ja kun syksyllä 1939 miehet komennettiin itsenäisen Suomen rajalle, vastustusta ei kuulunut.
Salokangas sai yleisöltä ylimääräiset aplodit korkean ikänsä vuoksi. 96-vuotias veteraani esitti asiansa ryhdikkäästi seisten eikä suostutteluista huolimatta halunnut istuutua edes hetkiseksi.
Yleisö oli selvästi vaikuttunut paikalle tulleiden veteraanien korkeasta iästä. He nauroivat, kun Heikki Lyytinen kertoi, että, että toinen paikalla oleva veteraani, Oiva Niemi, oli ”vain” 90-vuotias. Niemi kuului nuorimpaan rintamalle kutsuttuun ikäluokkaan; käsky kävi hänen ollessaan vasta 18-vuotias.
– Heti otettiin sisään, kun olin sen täyttänyt. Asevelvollisuusikää laskettiin sodan aikana viisi kertaa, ja niihin viimeisiin vaiheisiin otettiin sitä mukaa poikia mukaan kuin he täyttivät, ei syntymävuoden mukaan, Niemi selitti.
Naiset pitivät Suomen koossa
Nykyinen Kangasalan Sotaveteraanien aktiivinen jäsen Margit Tulla oli 11-vuotias helsinkiläinen koulutyttö, kun talvisota alkoi. Hän kertoi yleisölle, miten erilaiseksi elämä muuttui, kun suuri osa miehistä yhtäkkiä katosi kaikista siviiliammateista.
– Minullekin tuli opettajaksi henkilö, joka oli jo ollut eläkkeellä, kun oma opettaja lähti rintamalle. Naiset kuljettivat raitiovaunuja ja ajoivat autoja ja pitivät oikeastaan pystyssä koko yhteiskuntaa täällä rintamien takana, Tulla kuvaili.
Hänen ystävänsä Sirkka Salmi käänsi kertomusta englanniksi. Naiset muistelivat yhdessä, miten tiukkaa ja niukkaa kaikki pahimmillaan oli.
– Talveksi sai ostaa yhdet kengät kortilla. Kesällä kengät olivat paperista ja 
puusta tehtyjä, he kertoivat.
Elämä ei helpottunut rauhan tultuakaan, sillä Suomella oli maksettavana kovat sotakorvaukset Neuvostoliitolle, ja pula-aika jatkui pitkään.
Sotaveteraanipuolisoidensa kautta Tulla ja Salmi tietävät hyvin, ettei sota oikeastaan koskaan katoa perheestä, jota se on koskettanut.
– Minun mieheni oli sotainvalidi. Olemme olleet aina sotainvalidien toiminnassa mukana, Salmi kertoi.
Kommentointi on suljettu.