Ääni korvesta

Tänä syksynä tuli kuluneeksi 90 vuotta kuhmalahtelaisen korvenraivaaja ja kirjailija Veikko Valdemar Pitkämäen (s. 1926) syntymästä ja 50 vuotta hänen ensimmäisen romaaninsa Ääni korvesta ilmestymisestä. Ilmestyessään kirjat herättivät paitsi huomiota myös ristiriitoja. Jotkut paikkakuntalaiset myös loukkaantuivat kirjoista.

Entä millainen oli Pitkämäen kirjailijan taival hänen antamiensa haastattelujen sekä kirjoista kirjoitettujen lehtikirjoitusten ja muistelmien mukaan?

 

Korvenraivaus vaati veronsa

Veikko Pitkämäki syntyi Sahalahdella pienviljelijän poikana. Oltuaan aluksi renkinä ja rakennusmiehenä hän muutti 1955 vaimonsa Senjan kanssa asutustilalliseksi Kuhmalahden Pajulan kylän Egyptinkorpeen.

Jo paikan nimikin kertoo, mistä oli kyse. Paikka oli pitäjän syrjäisimpiä kolkkia. Tieyhteys Egyptinkorpeen saatiin vasta tilojen raivauksen myötä. Kunnollinen tieyhteys Pajulasta kuntakeskukseen tuli vasta Huutijärvi–Kuhmoinen maantien valmistuttua 1960-luvun puolivälissä. Samaan aikaan kylä sai myös pitäjän viimeisenä kulmakuntana sähköt.

Egyptinkorpeen syntyi kuuden asutustilan rypäs. Pystymetsään perustetut tilat kuluttivat miehiä niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Veikko Pitkämäki oli käsistään taitava, mikä auttoi elämässä eteenpäin. Maanviljelyksen ja talonrakennustöiden lisäksi hän teki elämänsä aikana myös kalusteita ja veneitä. Kokemusta kertyi myös traktorikuskina, sirkkelisahurina ja autokorjaajana.

Asutustilan rakentaminen ja lisähehtaarien raivaaminen vei lopulta terveyden ja miehen pariksi vuodeksi ”täydellisesti huonemieheksi”. Tästä huolimatta hänen oli kuitenkin yritettävä elättää kahdeksanlapsinen perheensä.

Nuoruuden haaveena oli ollut kirjoittaminen, ja siihen tarjoutui nyt mahdollisuus.

 

Tekstiä suoraan pirtin pöydältä

Sairastuttuaan Pitkämäki osti pienen halvan kirjoituskoneen ja alkoi kahden sormen tekniikalla kirjoittaa kertomusta omasta elämästään. Tätä ennen hän ei ollut sanaakaan kirjoittanut koneella.

50-vuotishaastattelussaan Pitkämäki toteaa: ”Kun ihminen aikansa kärsii eikä viitsi kenellekään puhua on kaikista paras konsti kertoa totuus ja kirjoittaa ajatuksensa vaikkapa kirjan muotoon”.

Kirjoittaminen keskittyi yöaikaan, sillä silloin mökissä oli hiljaista. Pitkämäki kiersi paperin koneeseen ja vaihtoi suupieleensä uuden holkkisaimaan palamaan. Kerrotaan, että samalla kun hän alkoi naputella, vaimo keitti kahvin, jotta kirjailija pysyisi hereillä.

Tuskaantuminen korvenraivaajan kiroihin: raskaaseen työhön, rahahuoliin ja asutusviranomaisten toimintaan synnytti tarpeen purkaa ahdistunutta ja katkeroitunutta sisintä. Kun tähän lisätään vielä huoli perheen toimentulosta ja luja usko omiin kykyihin veivät ne hänet omassa elinpiirissään poikkeukselliselle uralle.

Pitkämäki ehti uransa aikana kirjoittaa kaikkiaan neljä teosta, joista ensimmäinen Ääni korvesta ilmestyi vuonna 1966.

Koska käsikirjoitusta oli vaikea saada läpi kustantajille, hän päätti itse kustantaa omat kirjansa. Kustantamisen lisäksi hän myös myi teoksensa itse.

Seuraava kirja, humoristinen kuvaus Ihana Välipala ilmestyi jo heti vuoden kuluttua ikään kuin välipalana. Kirjan kuvitti Pitkämäen 13-vuotias tytär Lea. Kirja kertoo vanhanpojan lemmenkaipuusta eräänä elokuisena iltana.

Kirjojen hyvä menekki sai myös kaupallisen kustantajan innostumaan Pitkämäen teksteistä. Korvenraivaajatrilogian toinen osa Raivaajan kirot ilmestyi 1971 K. J. Gummerus osakeyhtiön kustantamana.

Aikalaisarvio kirjastoille suunnatussa Arvosteleva Kirjaluettelo -lehdessä oli varsin tyly: ”Mustavalkeita asenteita (rikas ja mahtava aina sortaa köyhää), karkeanpuoleista seksijuttua ja joitakin huumorin yrityksiä”.

Tamperelainen lehti totesi arvostelussaan, että ”Pitkämäen teksti ei ole kaunista, mutta se on rehevää”. Arvosteluista huolimatta teksti sai lukijoiden suosion.

Kertoman mukaan Veikko Pitkämäki oli ”tilannekomiikka mies”, jolla oli sana hallussaan. Hän osasi myös sanoa niin, että ”välillä vieraat tajusivat vasta kotona, mitä isä oli sanonut”.

Kirjojen suoramyynti kannatti lopulta paremmin kuin kaupallisen kustantajan kautta tapahtunut myyminen. Niinpä hän kustansi raivaaja-sarjan kolmannen osan …ken itse sit ei hanki itse 1974.

Raivaajasarja kertoo korpikirjailija Eetu Rauhalasta, asutustilallisen arjesta ja pienen kylän keskinäisestä kateudesta, ahneudesta ja peloista. Vaikka henkilöt eivät esiintyneetkään omilla nimillään, kirjan esikuvat olivat silti paikkakuntaa tuntevien tunnistettavissa.

Pitkämäki kirjoitti avoimesti, huumorinpilke silmäkulmassa, turhia hienostelematta ja kaihtelematta.

 

Ovelta ovelle

Aina kirjan valmistuttua Pitkämäki lastasi kirjoituskoneen lisäksi autonsa täyteen kirjoja ja lähti matkaan kiertäen ovelta ovelle. Myyntimatkat suuntautuivat Pohjois-Suomeen asti. Pelkästään ensimmäisen auton mittariin kertyi näillä matkoilla kaikkiaan 300 000 kilometriä. Pidemmillä matkoillaan hän yöpyi matkustajakodeissa käyttäen iltapuhteensa kirjoittamiseen. Joskus näillä matkoilla olivat myös perheen vanhimmat pojat mukana.

Yksi kirjailijan perustaidoista on osata tehdä havaintoja omasta ympäristöstään. Tästä taidosta Pitkämäelle oli apua myyntityössä, kun piti arvioida, miten kaupan saisi syntymään.

Pystymetsästä tulleena täysin tuntemattomana kirjailijana hän ryhtyi uhkarohkeaan yritykseen uskoen itseensä. Joulukuuhun 1971 mennessä hän oli myynyt jo kahta ensimmäistä kirjaansa noin 20 000 kappaletta. Tämä on saavutus, joka saisi tänä päivänä monet kuuluisammatkin kirjailijat kalpenemaan.

 

Tuotanto huipentui TV-näytelmään

1970-luvun alussa Pitkämäki päätti hellittää maanviljelijänä ja luopui karjasta ryhtyen päätoimiseksi kirjailijaksi.

Tekijän kirjallisesta lahjakkuudesta kertoo se, että kirjailijan koulutuksena oli vain kuusi luokkaa kansakoulua ja muutama luettu Väinö Linnan ja Kalle Päätalon romaani.

Pitkämäen tekstejä on luettu myös pari kertaa televisiossa. Kirjojen lisäksi syntyi myös televisionäytelmä Punatulkun pesä 1974, mikä jo enteili uutta vaihetta uralla. Sairaus kuitenkin katkaisi hyvin alkaneen uran.

Veikko Pitkämäki kuoli vuonna 1982. Vehkajärven hautausmaalla on kirjailijan hautakivi, jossa on Jorma-pojan piirtämä kasvokuva isästään.

Veikko Pitkämäki ajautui poikkeukselliselle uralle kirjoituskoneen ostettuaan. Vuonna 1976 hänestä tehtiin 50-vuotishaastattelu Kunnallistiedot-lehteen.

Veikko Pitkämäki ajautui poikkeukselliselle uralle kirjoituskoneen ostettuaan. Vuonna 1976 hänestä tehtiin 50-vuotishaastattelu Kunnallistiedot-lehteen.

Yksi kommentti

  1. Markku Savikivi

    Myös isäni oli halukas lähtemään asutustilalliseksi Egyptinkorpeen samoihin aikoihin, kuin Pitkämäki sinne muutti. Isäni oli 16 vuotta Veikkoa vanhempi ja autteli omaa isäänsä korven raivauksessa Virroilla.
    Äitini ei vain halunnut muuttaa Kuhmalahden kirkolta korpeen, sähköistetystä mökistä öljyvalon ääreen. Niinpä isä lähti tekemään ihmisille kaivoja ympäri Suomea ”taikavarpunsa” osoittamiin kohtiin.
    Isäni oli kanssa melkoinen tarinankertoja ja tuvassaan riitti kuulijakuntaa sitten myöhempinä vuosina, mihinkään kirjalliseen hän ei kuitenkaan ryhtynyt. Isänikin kuoli samana vuonna 1982 kuin Veikkokin.
    Jos perheemme olisi Egyptinkorpeen muuttanut, olisi sen elämä olisi tietenkin ollut toisen laista. Kiirastorstaina kävin viimeksi Egyptinkorven maisemissa, koska tuttavallani on Pajulassa mökki.
    Tarkoitus on nyt etsiä Pitkämäen kirjoja luettavaksi. Jospa kirjastoista löytyisi.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?