Irakilaisperhe palautettiin sodan keskelle

Tämän vuoden toukokuussa kirjoitin Sydän-Hämeen Lehteen Irakista peräisin olevasta pakolaisperheestä, Marevanista ja Chopista ja heidän Sani-pojastaan ja Sia-tyttärestään.

He olivat kotimaassaan joutuneet Isis-järjestön vainoamaksi ja lähteneet ihmissalakuljettajien avulla hakemaan turvapaikkaa Suomesta. Täällä heidän asiaansa ”mietittiin” seitsemän kuukautta ja sinä aikana perhe pääsi SPR:n vuokraamaan asuntoon Pälkäneelle. Heille muodostui laaja ystäväperhe ja Sani pääsi kouluun.

Elämä uudessa kotimaassa näytti järjestyvän, kunnes maahanmuuttovirastossa havaittiin, että heitä kuljettava auto oli pysähtynyt Latviassa. Niinpä Dublinin sopimukseen viitaten heidän turvapaikka-anomustaan ei edes käsitelty, vaan perhe käännytettiin Latviaan.

Kirjoitukseni jälkeen ilmestyi lehden nettisivuille kymmenkunta lukijakommenttia, joiden sanoma oli selvä – virkamiestemme toimintaa kehuttiin ja perheelle annettiin terveiset: ”Tervemenoa”.

Seurasin perheen kohtaloa vielä Latviassa. Se oli aluksi selkeästi epäinhimillistä, mutta kun teimme kantelun YK:n ihmisoikeuskomitealle ja lähetin kantelusta kopion Latvian suurlähettiläälle, siirrettiin perhe lopulta vankilasta, johon tämä kolmivuotias Siakin oli heitetty. Mutta latvialaiset viranomaiset eivät odottaneet seitsemää kuukautta vaan melko pian perhe palautettiin takaisin Irakiin.

Sinne heidän jälkensä sitten loppuivatkin. Viimeinen viesti Marevanilta ja Chopilta tuli tekstiviestinä. Siinä he kiittivät suomalaisia saamastaan tuesta ja kertoivat että heidät lähetetään takaisin Irakiin.

Yrityksistä huolimatta en ole tämän jälkeen saanut heihin mitään yhteyttä.

 

Suomen ja Latvian maahanmuuttoviranomaisten mielestä Irak ja Syyria ovat turvallisia paikkoja, huolimatta siitä että siellä Syyriassa Isis, yhdessä presidentti Assadin, Putinin ja Iranin avulla on onnistunut surmaamaan 400 000 kansalaista.

Nyt on Aleppokin pommitettu maan tasalle, ja siinä samalla on mennyt kymmeniä tuhansia siviilejä, suuria määriä lapsia. Nyt odottaa Mosulia sama kohtalo ja samalla surmataan suuri määrä siviilejä, lapsia.

Ovatko Sani ja Sia heidän joukossaan, en tiedä, mutta jonnekin sodan jalkoihin he ovat kadonneet.

Tapasin äskettäin suomalaisen kollegan joka oli toiminut sotatoimialueella lääkärinä. Hän kertoi, mitä tapahtuu kun ihminen joutuu keskelle tykistökeskitystä: räjähdyksen aiheuttama ilmanpaine repii raajat irti, vähintään kädet olkanivelestä mutta usein myös alaraajat lonkista.

Irakin sodan alettua, kun Yhdysvallat oli ensin valheellisesti saanut maailman uskomaan että Saddam Hussein oli valmistamassa atomiasetta, alkoivat Irakissakin pommitukset. Helsingin Sanomat julkaisi silloin kuvan pommituksen uhriksi joutuneesta pienestä potilaasta. Kirjoitin silloin, toukokuussa 2006 runon:

 

 

Alin silmät, 24.05.2006

Näin lehdessä kuvan Alista

Näin sen kerran, sen jälkeen en ole hänestä kuullut

En hänestä enkä niistä muistakaan, kymmenistä,

Sadoista, tuhansista, joita lehdet levittävät eteemme kuin kertakäyttömuovia

 

Ne kuvat ja kertomukset tulevat

Tulevat ja menevät,

Kuin kuplat jotka nousevat mädäntynyttä mutaa täynnä olevan suolammen pohjasta

Ne nousevat, osuvat pintaan, me näemme ne hetken ja sitten ne ovat poissa

 

Ali makaa selällään, katsoo suoraan ylös kameraan

Valokuvaajan oli täytynyt kiivetä jollekin korokkeelle, tai sitten hän oli muutoin ylhäällä, ehkä kuva oli otettu  ikkunasta

 

Alin silmät ovat vakaat,

ne katsovat kameraa, ne katsovat minua, ne katsovat meitä

 

Käden tyngät osoittavat suoraan sivulle, kuin risti, kuin ristin sakarat

Ja jalan tyngät, niitä ei ole

 

Jalat oli pommi repinyt irti heti lonkan alapuolelta,

Siteiden läpi pystyi aavistamaan pienet nystyrät siinä mistä ennen lähti jalat

Jalat joilla yhdeksänvuotias poika kirmaili pitkin kotipaikkansa katuja,

Juoksi pelikentällä, kulki kouluun

Jalat joiden olisi pitänyt kantaa hänet aina vanhuuteen saakka

 

Mutta nyt ei ollut enää koulua, ei pelikenttää, ei myöskään pelitovereita, ne olivat menneet pommien mukana

 

Käden tyngät olivat pitemmät, ehkä useita senttejä, alle kymmenen   kumminkin

 

”Ei hätää”, sanoo amerikkalainen lääkäri, ”kyllä me tästä hyvin selviämme,

tähän saadaan hyvin kiinni tekokädet,

ne roikkuvat kauniisti sivulla, suorana,

kukaan ei edes huomaa että ne ovat muovia ja metallia,

tai ehkä puuta sitten kun me olemme lähteneet ja nämä ovat kuluneet”.

 

”Niin tai näin, ei tässä ole hätää. Sisar, viekää poika pois. Seuraava”

 

Näimme tämän kuvan kerran, Ali makaamassa selällään, pienet käden tyngät sivulla kuin ristin sakara, ilman jalkoja.

Hän on kuin nukke joita löytyy kaatopaikoilta, kädet ja jalat irtirepäistynä, mutta pää ehjänä, kauniina, tämä nukke on ollut kaunis poika, prinssi ehkä,

Ja tämä tyttö prinsessa, ne ovat kaikki niin kauniita, niillä on pitkä kihara tukka tytöillä, kauniisti laitettu, ja pojilla musta tukka, suora

Ja niiden nukkejen silmät, ne ovat niissä parasta, ne katsovat suoraan eteenpäin ja loistavat, ne nuket

 

Jos löydät sellaisen nuken, tee sille uudet kädet ja jalat, se kyllä onnistuu, nukella.

Mutta ihmisellä se ei onnistu ja parempi olisikin puhkaista silmät ennen kuin heität sen ihmisen, ilman jalkoja ja käsiä, kaatopaikalle.

Silloin ei sen ihmisen silmät enää pääse sinua syyttämään

Ja sinä saat rauhan

 

Kai Krohn

Kommentit (2)

  1. Jii Mäkelä

    Ei nyt tästä mukavan tunteellisesta pikku faabelista nyt oikein avautunut, että mistä päin Irakia palautetut sosiaalietuuksien kalastelija olivat ? Tuskin Mosulista ja tuskin heitä sinne palautettiinkaan missään olosuhteissa. Sota ja sotaan liittyvät toimet suuressa osaa Irakissa taisivat päättyä 8-9 vuotta sitten, joten myös olisi hyvä myös täsmentää, että mitäs sotaa sieltä noin niin kuin alunperinpakoiltiin. Syyriassa kyllä on sotatila, mutta se ei nyt oikein ole peruste läheteä Irakista liikkeelle.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?