Sydän-Hämeen Lehdessä oli 22.3. lukijan kirjoitus siitä, kuinka turvapaikanhakijamiesten tulisi palata koteihinsa auttamaan perheitään. Perusteluna käytettiin sitä, että vuonna 1939 suomalaiset miehet eivät paenneet vaan puolustivat maataan, ja lisäksi monilla turvapaikanhakijoilla on älypuhelimet.
Kirjoittajan argumentit ovat perin kummallisia. Ensinnäkin, sodan luonne on viimeisen 70 vuoden aikana muuttunut. Talvisota oli suurimmaksi osaksi rintamasotaa, kun taas esimerkiksi Irakissa ja Syyriassa myös siviiliväestö on joutunut iskujen kohteeksi. Ei ole vain yhtä rintamaa ja yhtä vihollisvaltiota, jota vastaan taistella.
Turvapaikanhakijoiden kotimaissa siviilit ovat herkästi terroristiryhmien, kapinallisten ja hallituksen joukkojen välissä. Lisäksi monet nuoret miehet lähtevät edeltä naisten ja lasten sijaan siksi, että heillä on paremmat mahdollisuudet selvitä vaarallisesta matkasta.
Kun yhdellä perheenjäsenellä on turvapaikka, muilla on ehkä paremmat mahdollisuudet saada turvapaikka esimerkiksi perheenyhdistämisen kautta. Tästä on myös uutisoitu kohtuullisen paljon, joten mielestäni on perusteetonta vedota siihen, miten suomalaiset käyttäytyivät 70 vuoden takaisessa, täysin eriluonteisessa sodassa.
Älypuhelimen omistaminen ei myöskään mitenkään poista inhimillistä hätää, kuten väkivallan uhkaa tai ravinnon puutetta. Sodan syttyessä älypuhelimen kaltaisesta kommunikaatiovälineestä on tuskin järkevä luopua. Kriisitilanteessa yhteydenpito läheisiin ja uutisten lukeminen on entistä tärkeämpää.
Esimerkiksi Syyrian ja Irakin oloista on paljon tietoa, joten on turhaa levittää esimerkiksi lähtösyihin perustuvia harhakäsityksiä ja vähätellä turvapaikanhakijoiden hätää.
Apua tarvitseville
Kommentointi on suljettu.