Pienen tytön pullea uimapukuinen pylly pyörähtää täyden ison uima-altaan pinnassa. Kohta kurkkaa nenästä pitelevä naurava naama kohti: ”Eikö ollutkin hieno kuperkeikka!”. Samanikäinen Luka ui jo kuin kuha. Nelivuotias Myrsky oivaltaa tänään, miten pysytään pinnalla ilman kellukkeita. Uutterat kolmen metrin vedot kulkevat lähellä altaan reunaa, jotta tarttumismahdollisuus säilyy turvallisen lähellä. Pieni Ilta polskii varta vasten uimiseen valmistetussa kelluntapuvussa – mainio keksintö sekin.
Meille järjestyi mahdollisuus lähteä koko ydinperheemme voimin kesäkuussa Kos-saarelle. Hyvä, sillä alkukesä osoittautui toistuvasti varsin kalseaksi. Näin kaksi kuuden vanhaa, yksi neli- sekä yksi kaksivuotias pääsivät viikoksi helteeseen ja lämpimiin vesiin. Pienten ihmisten elämä täyttyy uuden oppimisesta. Isovanhemmat antavat myönteistä palautetta vaatimattomistakin suorituksista. Palkinto paistaa onnellisesta naamasta. Joku huomasi ja pani merkille.
Kesäkuun lopussa valmistui itsestään selvä tutkimus, minkä mukaan lapsenlasten kehittymiselle ja heidän käyttäytymiselleen koituu kiistatonta etua, mikäli suhteet mummoon ja ukkiin ovat kunnossa. Me kaksi koemme itsemme etuoikeutetuiksi, kun saamme touhuta poikiemme jälkeläisten kanssa sopivasti. Monelta isovanhemmalta tuo mahdollisuus puuttuu, vaikka tahtoa piisaisi. Juhlapyhät menevät lupsakasti äidin ja isän hoitaessa hankalimmat hommat. Vaikka käyskentelemme vielä omasta mielestämme varsin vetreinä, tuntuu viikko kolmen jalkavan alle seitsemän ikäisen kanssa viidestään kohtuullisen rankalta. Rytmiin toki tottuu päivien kuluessa. Vastuuta samanlaisen tokan vahtimisesta muistelen kantaneeni huomattavasti vähemmän neljännesvuosisata sitten.
Mökkiolosuhteissa valaistuu monta asiaa. ”Miksi ahvenella on piikikäs selkäevä, mutta särjellä ei? Syökö tuo hauki ihmisten varpaita? Miksi rapuja ei saa ottaa ennen heinäkuun 20. päivää? Miksi sinä laitat katiskaan nuo muoviset merkit, missä lukee 2017? Mistä tietää, onko tuolla pöntössä linnunpoikia? Miksi sinä ukki laitat savustuspönttöön sokeripaloja, katajaa ja leppäpurua? Miksi juhannuksena poltetaan isoja nuotioita? Mikä viiri tuolla tangossa roikkuu?
Voiko vettä siivota? Saanko katsoa, kun laitat tulet kiukaan alle? Miksi sinä otat joka kerta tuhkat pois pesästä ennen kuin teet tulet? Kuka nämä puut on pilkkonut? Miksi soudinta sanotaan airoksi tai melaksi? Osaatko sinä mummo tosiaan ajaa autoa, kun en ole koskaan nähnyt? Miksi täällä ojanpenkalla pistelee enemmän kuin kukkakaupassa? Kasvaako peruna tosiaan maassa? Miksi nuo kasvikset ovat tuolla veneessä ja miksi vene on upotettu maahan?”
Vitsinkerrontakisa saunassa huipentaa iltapuhteen. Kuluneet Pikku-Kalle-juttujen mummo- ja ukkimutaatiot palauttivat mieleen muistot Vantaan Koivupäästä kymmenkunta vuotta ennen millenniumia. Omakotitalon kellarissa tulta laitettiin pesään lähes joka päivä. Vähintään pari kertaa viikossa kiipesivät kanssamme lauteille tuolloin kaksi viisivuotiasta ja yksi koulutietään aloitteleva seitsemän ikäinen. Vuorotellen iskettiin kaskua tiskiin. Äiti ohitettiin säännönmukaisesti, sillä hänen kirjastostaan löytyi ainoastaan yksi kysymys: ”Miksi poliisilla on herneen kokoiset aivot? No, ne ovat turvoksissa.”
Vaikka Lauran näyttelijänkyvyt tiedetään, tuntuu kovin mukavalta, kun neito toisena juhannuspäivänä mökiltä lähtiessään loihtii kasvoilleen surumielisen ilmeen sanoen: ”Mummo ja ukki, minulle tulee kova ikävä teitä.”
Kommentointi on suljettu.