Suomessa on levitetty melkoinen määrä lankkuja pitkin metsiä. Monenlaisten kansallispuistojen ja retkeilyalueiden pitkospuita kulkee entistä monipuolisempi joukko eri puolilta maata ja maailmaa.
Retkeilyn ja monenlaisten luontoharrastusten kasvu toimii vastavoimana teknistyvälle ja hektistyvälle nykymaailmalle. Luonto tarjoaa kehon ja mielen kaipaamaa jumppaa ja rauhoittumista.
Retkeily ei ole enää partiolaisten yksinoikeus (joskin teltan pystytysohjevideon katsominen Youtubesta latistaa hieman eräelämystä). Rinkka selässä tarpovat kaveriporukat ottavat itsestä mittaa ja polkujuoksun tai maastopyöräilyn kaltaiset trendilajit tuovat luontoon uusia harrastajia.
Metsissä kulkeminen on parasta terveysliikuntaa. Poluilla koko keho tekee monipuolisemmin töitä kuin tasaisilla teillä. Luonto hoitaa myös mieltä, vaikkei kulkija olisikaan vihkiytynyt puiden halailuun.
Nykyihminen elää liian steriilissä ja keinotekoisessa ympäristössä, jossa keho alkaa puolustautua turhaan esimerkiksi siitepölyä, laktoosia tai gluteenia vastaan. Sen vuoksi entistä useammat kärsivät allergioista ja uusista kansansairauksista.
Luonnossa keho kohtaa oikeanlaisen bakteerikannan. Esimerkiksi tulollaan oleva tauti tuntuu jäävän metsään. Parin ulkona nukutun yön jälkeen olo on terve, koska luonto herättää kehon oikeanlaiset puolustusjärjestelmät.
Sydän-Hämeen metsistä löytyy komeita kallioita, hienoja maisemia ja idyllisiä korpijärviä. Luontoa ei tarvitse matkata kokemaan Lappiin tai kansallispuistoon, vaan käytännössä jokaisella alkaa loputon puuhamaa suoraan kotiovelta.
Entisaikoina polut yhdistivät talot ja kylät toisiinsa, mutta nykyisin liikkuminen on siirtynyt kumipyörille ja teille. Metsäautoverkosto saa polut kasvamaan umpeen.
Soratiellä tarpominen on tappavan tylsää verrattuna polkuihin, joilla ei pääse liian kovaa, ja siksi heikompikuntoinenkin jaksaa tuntikausien lenkkejä.
Sydän-Hämeen metsien polkuverkosto muistuttaa kuitenkin Onkkaalan lenkkitieverkostoa: siellä täällä kulkee pätkiä, jotka eivät yhdisty laajemmaksi kokonaisuudeksi. Mallia voitaisiin hakea naapurista Evon retkeilyalueelta. Sieltä löytyy kymmeniä kilometrejä hyvin merkittyjä polkuja, jotka yhdistävät esimerkiksi Asikkalan ja Padasjoen keskustat polkuverkostoon.
Suuri osa Evon poluista poikkeaa silloin tällöin metsäautoteillä tai myötäilee niitä. Todennäköisesti tieosuudetkin siirtyvät vähitellen metsään, kun maanomistajat näkevät, ettei polulla kulkeva luontoihminen aiheuta metsälle vahinkoa, kulkevathan polut myös suojelualueiden kautta.
Laipanmaan ympärille syntyisi Evon kaltainen alue, kun joka suunnalta yhdisteltäisiin polun pätkät yhdysreiteiksi Laipan patikkareiteille.
Esimerkiksi Onkkaalan ja Aitoon väliltä löytyy jo parikin polkureittiä, jotka kulkevat osin metsäautoteillä, osin poluilla ja koneurilla. Poluille uskaltautuisi enemmän kulkijoita ja ne pysyisivät paremmin auki, jos kulkijoille olisi maastopyöräilijöiden kaltainen karttapaikka, josta kuka tahansa näkisi reitit.
Maastoon pyörän kanssa lähtevä voi katsoa polkujen kunnon ja kuljettavuuden osoitteessa kartta.arpotechno.fi. Mikäli myrsky kaataa poluille puita tai joku paikka jauhautuu sadekesän aikana märäksi, kartalle ilmestyy pian merkki.
Kun on aikansa rämeitä ja soita kierrettyään löytänyt hyvän reitin, sen laittaa mielellään jakoon muillekin kulkijoille. Nykyisin metsissä kuljetaan älypuhelinten kanssa, ja niihin saa helposti karttasovelluksia. Tekniikan ansiosta polkujen merkitsemisen onnistuu ilman maanomistajaneuvotteluita ja muovinauhaa: kännykän kartalla jaettu reitti tuo polulle lisää kulkijoita, ja vähitellen polut vahvistuvat.
Loppukesällä on erityinen syy soratieltä poluille, sillä metsät ovat väärällään marjoja ja sieniä. Myös paikallisten marja-apajien jakamisessa voisi hyödyntää nykytekniikkaa, sillä luonnossa liikkuva näkee, millaiset määrät superruokaa jää metsiin mätänemään.
Kommentointi on suljettu.