Siirryttyäni tammikuussa välillä lähes puolipäiväiseksi mökkiläiseksi ja talven tartuttua Sydän-Hämeeseen miltei entisaikojen otteella aloin tarkastella syvällisesti aihetta lämmittäminen. Tontiltamme kaadetut puut omilla pikku kätösilläni klapeiksi naputeltuani ja niitä liiterissä vuoden kuivatettuani sytyttelin kaikki pesät päältä. Silmäys piipun nokkaan osoitti, että pakkaseen nousi ohut harmaa savuverho muuttuen pian pelkäksi lämpöväreilyksi.
Mieleen palautuivat Hesarin kokoaukeaman kauhukuvat pienhiukkasista, jotka tappavat vuodessa satoja suomalaisia. Juttua lukiessa tuli syyllinen olo ja nyt uudelleen. Tässä pienlämmittäjä syytää murhaavia silmällä erottamattomia myrkkyjä luontoon kansalaisten vapaasti hengitettäväksi.
En kuitenkaan aikonut pesien tuhkan kylmettyä viskoa niitä niskaani ja aloittaa ankaraa katumista. Mitenkähän mahtoivat asumukset lämmetä vaikkapa sata vuotta sitten?
Viimeisissä savupirteissä asuttiin vielä 1900-luvun puolivälissä etenkin pohjoisessa. Niissä olosuhteissa pienhiukkanen ehätti keuhkoon lyhyen matkan päästä. Piipulliset tulisijat toki olivat tulleet yleisiksi lähes sata vuotta aikaisemmin niin kaupunkien kerrostaloissa kuin muissakin asumismuodoissa.
Savut tuprusivat sankkoina maalla ja kaupungissa, sillä vaihtoehtoja ei juuri tarjottu. Minkä verran tämän takia väkeä menehtyi ennenaikaisesti – sitä ei kai tiedetä. Elinikää lyhensivät myös monet muut seikat, joita nykyajan ihminen voi vaan arvailla.
1960-luvulla öljy ei maksanut juuri mitään. Niinpä hyvät leivin- ja pönttöuunit sekä muut lämmönlähteet moukaroitiin kappaleiksi ja pirteistä pihalle. Meillekin asennettiin haiseva öljykamiina, joita silloin tällöin huonosti huollettuna räjähteli siellä ja täällä.
Perheemme rahavarat olivat vähäiset. Joskus nurkalle tuotiin kuorma-autolla kahdensadan litran öljytynnyri, josta polttoaine valutettiin peltiseen nokkakanisteriin ja edelleen täytettiin kamiinan säiliö. Harvemmin tuo operaatio sujui ongelmitta. Useimmiten nestettä roiskui lattialle ja etäällä kaukomailla syvyyksistä pumpattu lökö tuoksahteli.
Muistan itsekin varsin usein hakeneeni samaisella kanisterilla öljyä vajaan puolen kilometrin päästä Pöyhösen Essolta tynnyrin nurkalta tyhjennyttyä. Äiti löi kymmenen markan setelin kouraan ja lähetti matkaan. Taas pärjättiin muutama päivä. Samaa lumista polkua pihojen poikki tallasivat myös muutamat muut kansa- ja keskikouluikäiset koltiaiset kannut käsissään.
Puretun leivinuunin tilalle tehtiin kotiimme sen ajan hengen mukaisesti takka. Hyvin vähillä tiiliskivillä suoraan hormiin ilman minkäänlaista kierrätystä. Julmat tulet karkasivat suoraan taivaalle viilentäen huonetta.
Öljy alkoi kallistua ja piti keksiä jotakin muuta. Helpoin ja nopein sekä perustamiskustannuksiltaan edullinen oli suora sähkölämmitys. Sinänsä vankan rintamamiestalon sahajauhoeristeet lienevät painuneet yläpohjan ja seinän risteyksestä kunnolla alaspäin vuosien saatossa. Samoin ikkunoiden alta. Niinpä sähkömittari pyöri kuin sirkkelin terä pakkasten paneskellessa puoli vuosisataa sitten Sisä-Savossa säännönmukaisesti jo marraskuusta lähtien.
Mökkiä tilkittiin jälkikäteen ajamalla lasivillaa edellä kertomiini kohteisiin. Seinien yläreunoihin ja ikkunoiden alle porattiin ulkovuoraukseen reikiä, joista täytettä puhallettiin rungon kakkosvitosien väliin.
Näihin päiviin tultaessa ovat konstit kohentuneet kosolti. Aurinko- ja maalämpö, jätteiden sekä muun energian polttolaitokset, massiivitalot, parempi eristäminen, lämpöpumput, kehittyneet öljy- ja sähkölämmityssysteemit sekä tehokkaat puutulisijat ja niin edelleen.
Aika kultaa muistot, se tiedetään. Kierros kohdallani täyttyi tavallaan jo kolme vuosikymmentä sitten Vantaan omakotitalossamme. Sieltä purettiin alakerrasta suoravetoinen tunnelmatakka pois ja tilalle asennettiin vuolukivinen leivinuuni. Sitä lämmitin talvella joka päivä.
Nyt mökillä homma on jalostunut, sillä teen itse polttopuut pitkästä tavarasta Aitoon metsurien ensin kumottua rungot pitkälleen. Ehkä se maistuu, kun ei enää ole pakko.
Kaksikerroksinen kotimökki, jonka äiti osti isän kuolinpäivänä 16.7.1962, rakennettiin sotien jälkeen hiekkaiselle kankaalle tontin korkeimpaan kohtaan. Räystäät levittäytyivät pitkinä, kivijalka nousi korkealle ja harjakatto piti vettä.
Ensilumen valkaistua maan määräsi äiti meidät pennut vuoraamaan talon tuolla valkealla eristeellä. Penkkaa seinän vieressä koroteltiin sitä mukaa, kun talvi jatkui.
Sekä ylä- että alakertaa lämmitettiin puilla. Ilma vaihtui ja hatarahko talo säilyi kuivana. Homeongelmista ei tiedetty mitään. Villasukat jalkaan ja viihtymään.
Mielestäni se ei ollut kovin huonoa aikaa.
Kommentointi on suljettu.