Elina Oksasen kirjoitus kastesunnuntain johdosta oli kiva tuulahdus.
Siitä tulvi uskon iloa, joka turhan usein tahtoo unohtua. Näin juuri kävi Asta Metsomäen kommenttikirjoituksen kohdalla. Jos me kristityt osaisimme yhdessä iloita Jumalan teoista niihin keskittyen ja unohtaisimme teologisen väittelemisen, näyttäytyisivät elämä ja Jumala uudessa valossa menettämättä itsestään mitään.
Selvyyden ja uskon ilon löytymisen vuoksi päätin kuitenkin tulla keskusteluun mukaan ja sukeltaa Raamatun Sanaan ja kirkon perinteeseen.
Kasteessa ei ole kysymys mistään rituaalista ja hyvästä tavasta. Valitettavasti se nykyaikana mielletään sellaiseksi. Kysymyksessä on
kuitenkin elämää suurempi asia, Jumalan kallisarvoinen lahja. Se on pyhä toimitus, sakramentti, jonka Vapahtaja itse on asettanut ikään kuin testamenttinaan. Eikä Hän huvin vuoksi käskyään antanut. Kysymyksessä on asia, jolla on mitä suurin merkitys ihmisen pelastumiselle.
Palauttakaamme Herran sanat mieleemme: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen Nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen teidän käskenyt noudattaa (Matt 28:18-20).” Mutta Hän sanoi myöskin: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja saarnatkaa evankeliumi kaikille luoduille (=ihmisille).
Joka sen uskoo ja saa kasteen, pelastuu. Joka ei usko, tuomitaan kadotukseen (Mark 16:15-16).” Nämä kuuluvat erottamattomasti yhteen.
Pelastus on siis sidottu näin kasteeseen ja uskoon. Kaste ei yksin pelasta. Kastettunakin ihminen voi jäädäö ikuisen elämän ulkopuolelle, jos hylkää Jumalan. Mutta, kun me kastettuina uskomme, olemme oikealla tiellä. Kaste on näin Jumalan merkki ihmisessä. Jumala näkee sen merkin aina. Se on meihin kasteessa piirretty risti. Jotta kastettu voi uskoa, on hänelle opetettava kristinuskon (=Raamatun) perustotuudet. Sanoohan Paavali, että usko syntyy kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen Sanasta (Room 10:17). Perusopetus kuuluu vanhemmille ja kummeille. Seurakunta
jatkaa ja syventää sitä päiväkerhossa, pyhäkoulussa, rippikoulussa, jumalanpalveluksissa, raamattupiireissä jne. Kastetoimituksessa itse asiassa sitoudutaan tähän opetusvastuuseen.
Miten kaste tulee toimittaa ja koska, on puhtaasti valintakysymys. Ei näistä asioista ole ehdottomia ohjeita suuntaan eikä toiseen Raamatussa.
On vain viitteellisiä ilmauksia. Siksi on muotoutunut erilaisia käytäntöjä. Ne eivät sulje toisiaan pois eikä niitä voi asettaa paremmuusjärjestykseen. Ei kasteesta tee todellista sakramenttia sen
toimitustapa, tekninen toteutus tai suorittaja vaan asettajan itsensä läsnäolo. Luther sanoo, että kasteessa yhdistyy vesi Jumalan Sanan kanssa. Se on ihmisjärjellä selittämätön mysteeri ja sitähän Jumala itsekin on.
Kasteessa meidät otetaan Jumalan lapseuteen jo elämän alussa. Ovi Isän luokse on auki kaikkein heikoimmille ja pienimmillekin. Sikse Jeesus itse uskalsi tulla kerran keskellemme avuttomana ja pienenä vauvana.
Jumalan huolenpidossa Hän kasvoi Mestariksi.
Sakramentissa on suunnaton elämän kattava siunaus. Se kuuluu jokaiselle ikään, syntyperään ja hurskauteen katsomatta. Siksi Jeesus siunasi pienet lapset ja toivotti heidät tervetulleiksi Valtakuntaansa. Hän siunasi silloin ollessaan ihminen. Kasteen Hän asetti vasta ylösnousemisensa jälkeen. Sjlloin Hän toimi jälleen ainoastaan Jumalana
ei enää ihmisenä.
Kasteessa Isä Jumala tunnustautuu meidän isäksemme ja ilmoittaa kaikkien Sanan lupausten tarkottavan meitä eritoten kastettavaa.
Hän lupaa siinä elämän perusturvallisuuden: ”Minä annan telle tulevaisuuden ja toivon (Jer 29:11).” Edelleen Hän lupaa: ”minä ole teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti (Matt 28:20).”
Pidetään tästä kiinni ja iloitaan uskosta ja kasteen lahjasta.
Heikki Rantanen,
pastori, Jämsä
Kommentointi on suljettu.