Ämmätsän kartanon isäntä Into Uusitalo syntyi Tokion Keisarillisessa sairaalassa kesäkuussa 1925. Hän oli Aune Regnellin ja lähetystyössä Japanissa olleen pastori Brynolf Uusitalon esikoinen. Aune-äiti palasi 2–vuotiaan Into-poikansa kanssa Siperian rataa myöten kotimaahan. Matka Tokiosta Luopioisten Ämmätsään toukokuussa 1927 kesti kolmatta viikkoa. Vuodesta 1927 lähtien Into Uusitalo asui rakkaalla kotitilallaan. Hän kuoli 93–vuotiaana 17.5.2019.
Into Uusitalo oli Luopioisten nuorin sotaveteraani. Hän joutui 17-vuotiaana lopettamaan kesken Hämeenlinnan yhteiskoulun, kun hän huhtikuussa 1943 astui palvelukseen. Kotiväelle oli kova paikka lähettää jälleen nuori poika sotaan. Edellinen isännän alku, Aune-äidin veli Into Regnell, oli kaatunut 18–vuotiaana Kuhmoisten taistelussa 25 vuotta aikaisemmin. Rintamalla Into joutui tykistöön laskijaksi ja otti osaa Aunuksen, Syvärin ja Laatokan Karjalan taisteluihin. Hän pelastui täpärästi Aunuksen aukealla, kun hevoset tykin edessä kaatuivat ja kuularinki ympärillä pieneni lähemmäksi maataistelukoneiden iskiessä. Ikimuistoisin sotakokemus puolestaan oli se, kun Into elo-syyskuun vaihteessa 1944 sai laskija-aliupseerina ottaa vastaan puhelun, että sotatoimet oli lopetettava.
Vuonna 1953 Into meni naimisiin Lopelta kotoisin olevan Eeva-Liisan, o.s. Sorri, kanssa. Perheeseen syntyi kolme lasta: Pirjo-Liisa, Anna-Liisa ja Juhani.
Koko ikänsä Into teki töitä omalla maatilalla. Aktiivinen ja innovatiivinen nuoripari viljeli peltoja ja puutarhaa, hoiti karjaa ja metsiä. He työllistivät monia karjanhoitajia, maataloustyöntekijöitä, metsureita ja niin edelleen. Maatalous- karjahoito- ja kotitalousharjoittelijoita eri oppilaitoksista saattoi olla tilalla käytännön opissa jopa viisi-kuusi samaan aikaan.
1960-luvun alussa Ämmätsän ja Kytäjän kartanoihin tuli Hollannista Suomen ensimmäiset friisiläislehmät, kuusi molempiin taloihin. Näitä mustavalkoisia lehmiä käytiin kaukaakin Suomesta ihmettelemässä, olihan Suomessa totuttu vain ruskeaan Suomenkarjaan ja ruskeavalkoiseen Ayshire-rotuun. Karjatalous ja karjan jalostus siis kiinnosti isäntää ja siinä saatiin merkittäviä valtakunnallisia tuloksia: isännän työhuoneen seinät ovat täynnä kunniakirjoja friisiläissonneista ja runsastuottoisista friisiläislehmistä.
Kotiseuturakas Into osallistui aktiivisesti kunnallispolitiikkaan toimien kunnanvaltuustossa pari vuosikymmentä. Hän oli vuonna 1953 perustamassa Ämmätsän hirvimiehet -metsästysseuraa ja vielä viime syksynä nuoremman polven palatessa metsältä hän oli erittäin kiinnostunut siitä, montako hirveä tuli, kuka ampui ja mistä päin saalista saatiin. Kun Ämmätsän kansakoulu loppui, Uusitalot ostivat kunnalta toisen koulurakennuksen ja lahjoittivat sen kyläyhdistykselle. Kyläyhdistyksen toiminta oli niin ikään mieleistä. Into nautti siitä, että sai lahjoittaa ystäville ja naapureille, milloin uusia perunoita, milloin itsepoimimiaan kanttarelleja. Kartanon pihassa oleva kotimuseo esineistöineen on koottu tilan mailta ja se on jäänyt monen turistin, Kukkian kierroksen osallistujan, mieleen. Into ja Eeva-Liisa järjestivät usein kodissaan erilaisia sukujuhlia, konsertteja, seurakunnan tilaisuuksia ja niin edelleen.
Into-isännälle oli kunnia-asia, että tilan pihapiiri ja kaikki rakennukset olivat hyvässä kunnossa. Vielä 92–vuotiaana Into hoiti kartanon puiston kolmen hehtaarin nurmialueen leikkuun. Me piharakennuksen kesäasukkaat kutsuimmekin häntä ”talonmieheksi”. Omien sanojensa mukaan hän tuli ”ihan kipeäksi, jos ei ollut töitä”. Ainoastaan Espanjan loma-asunnolla, jossa Uusitalot kaksi kertaa vuodessa 30 vuoden ajan kävivät, hän osasi ja antoi itsensä levätä.
Kiinnostus paikallishistoriaan ja isänmaallisuus säilyivät loppuun asti. Pää pystyssä hän kertoi meille nuoremmille, kuinka isänmaa säilyi vapaana menetyksistä huolimatta, kuinka karjalaiset saatiin asutettua rakentamalla uusia koteja alueeltaan pienentyneeseen maahamme. Veteraanin iltahuuto soikoon osoittaen kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka turvasivat itsenäisyytemme ja jälleenrakensivat kaunista maatamme.
Anna-Liisa Vihtonen, tytär
