Maksutelevision puolella katsoja on kuulemma kuningas. Näin tuntuu olevan – ainakin mitä tulee vaikuttamismahdollisuuksiin.
Sinänsähän käsite maksutelevisio on hämmentävä. Lähes jokaisesta hankkimastani telkkarista olen joutunut maksamaan, ja käytöstäkin vielä roposia päälle – ainakin sen jälkeen, kun tuijotin postiluukun kautta, Salattujen elämien tunnusmusiikin tahdissa, silmästä silmään tv-lupatarkastajaa, jonka luulin lähteneen oven takaa kolkuttelemasta.
Niihin aikoihin maksutelevisio – tai maksukanavat, kuten yleisemmin sanottiin – oli vielä eksotiikkaa, jota ei joka kodissa ollut tarjolla. Ei, vaikka yleistyneet ne olivat toki niistä ajoista, kun tätini kautta sain VHS-kasetille nauhoitettuna uutuuselokuvia tuoreeltaan, jopa alle vuodessa niiden saapumisesta elokuvateatteriin. Silloin elokuvakanavilla pyöri sadoittain enemmän tai vähemmän uusia elokuvia, ja isot pojat kuiskivat yöyhdeltä tulevista ”tavallistakin hurjemmista” elokuvista.
Nuo kultaiset muistikuvat (tarkoittaen tällä kokonaisuutta eikä suinkaan vain noita yömyöhäelokuvia) olivat pitkälti syy hankkia oma ensimmäinen maksukanavapaketti: toistakymmentä ihanaa kanavaa täynnä elokuvia, sarjoja ja urheilua. Mukana tuli uusi uljas digiboksi, johon on mahdollista tallentaa tuhansia tunteja ohjelmaa pahan päivän varalle. Maksukanavien ohjelmaa tällä ei toki pystynyt tallentamaan, mutta olin silti onneni kukkuloilla saatuani heti ”peruskanavilta” ikuistettua yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani.
Hiljalleen innostus ja paketti kuitenkin kuihtuivat – ensin paketistani lopetettiin yksi kanava, sitten toinen. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida, kun kuudennen poistuvan kanavan kohdalla hyvitykseksi tarjottiin kuukauden katseluoikeus hevosurheilukanavaan.
Nyt paketissani on kolme hieman eri nimistä elokuvakanavaa, jotka pyörittävät samaa noin kahdeksan elokuvan valikoimaa. Kaikki kiinnostavat elokuvat ovat joko tulossa ohjelmistoon tai juuri poistuneet sieltä. Suuri osa elokuvatarjonnasta on ”Svensson, Svensson” -elokuvan kaltaisia oudohkoja ruotsalaisklassikoita, joita halutessaan näkee loputtomiin erilliseltä ”pohjoismaisiin elokuviin” erikoistuneelta kanavalta. Urheilukanavia on kaksi, joista ensimmäinen ei lähetä päiväaikaan mitään ja toinen pääsääntöisesti vain golfia tai biljardia.
Se paha päiväkin tuli. Tajusin hetkeni koittaneen, kun elokuun puolivälissä istuskelin sohvalla kaukosäädin kourassa nenä vuotaen ja koronavirustestijonojen pituutta ihmetellen – etätöissä, kuten sanotaan. Juuri tätä hetkeä varten minulla oli odottamassa todellinen tallennetun ohjelmakirjaston yltäkylläisyyden sarvi.
Valitettavasti ohjelmat eivät tallennu fyysisesti digiboksille vaan jonnekin kaukaisuuteen, josta niitä ei palveluntarjoajan ongelmien vuoksi pystytty minulle kaivamaan – ei silloin, ei seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavana. Usean päivän odottelun jälkeen kaivattu iloviesti kertoi niin maksupalveluiden kuin tallenteidenkin olevan jälleen käytettävissä.
Suosikkielokuvaani en saanut silti katsottua. Ohjelman kahden vuoden tallennusaika oli ehtinyt juuri kulua umpeen ja leffa oli kadonnut bittiavaruuteen. Silminnäkijöiden mukaan kaukosäätimen käyttäjän reaktioissa oli viihdettä kerrakseen.
Lue lisää kohtaamisista teknologian kanssa:
