Ihmettelin usein, että minua pyydettiin mukaan politiikkaan. Kyselijöitä riitti sixpäkkihallituksen verran, vaikka kyselijät eivät tienneet yhteiskunnallista ajattelutapaani. Piti oikein kaiken tiedon lähteestä, siis Wikipediasta tarkistaa politiikan merkitys. Näin siellä luki: ”sana politiikka juontuu klassisen kreikan kielen sanasta politikos, ”kansalaisia koskevaa”. Alkuperältään politiikka on käytännön tai teorian vaikuttamista toisiin ihmisiin globaalilla, kansallisella tai yksilöllisellä tasolla. Nykyisessä yleiskielessä sanalla politiikka tarkoitetaan usein johonkin tiettyyn kokonaisnäkemykseen tai aatteeseen pohjautuvaa toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan valtiollisiin, valtioiden välisiin tai yhteiskunnallisiin asioihin tai jolla hoidetaan niitä.
Nyt tajusin, että politiikalla pitäisi hoitaa yhteisiä asioita. Olen seurannut aika tiiviisti politiikantekoa ja tekijöitä. Joskus naurattaa ja samaan aikaan jopa itkettää. Tulee mieleen muisto synnyinkunnastani, jossa kunnan tilintarkastajaksi valittiin puolueen työmyyrä, erittäin hyvä rasvatapinpaistaja. Hyvä tilintarkastaja hän oli, sillä ei osannut itse tehdä veroilmoitustaan. Ei siis pilannut hyviä päätöksiä kyseenalaistamalla laskelmia.
Pääasia näyttää edelleen olevan, että on uskollinen taustayhteisölleen, eikä mieti turhia. Milläs miettii, kun välineet puuttuvat. Kylään saapuvien satusetien jutut menevät hyvin läpi. Maittava lounas ja kuva lehdessä huippusopimuksen allekirjoitustilaisuudesta luovat glamouria omalle egolle.
Onko politiikka siis yksilönvapautta edistää omaa maailmankatsomusta vai läheisen taustavaikuttajapiirin ajatelmia? Joutuuko luopumaan omasta ideologiastaan painostuksen edessä? Käveleekö poliitikko päätöksentekoon valmiiksi annettujen ajatusten ja tavoitteiden edushenkilönä? Joutuuko hän jopa painostuksen uhrina tekemään päätöksiä, kun taustalla ovat vahvat voimat? Joskus pitäisi osata myös luopua oman egon kasvatuksesta ja antaa tilaa sellaisille, jotka saattavat ajatella jopa yhteistä etuamme.
Tuntuu siltä, että lobbaajat ovat todella ahkeria ja häikäilemättömiä. Viime aikoina ainoa keino pelastaa maailma on siirtyä kaikessa sähköistämiseen, siinä ovat lobbaajat tehneet kovasti töitä. Alkoiko kaiken sähköistäminen jo aikanaan, kun partahöylän tilalle tuli sähköparranajokone ja seuraavaksi sähköhammasharja? No, minä käytän edelleen partahöylää ja perinteistä hammasharjaa. Sähköiseksi on saatava polkupyörät ja potkulaudat. Ei mitään järkeä, ei ainakaan noissa potkulaudoissa. Samaan aikaan puhutaan valtavasta energiakriisistä. Niin pahasta sähköpulasta, että talvella vallitsee torpissa jääkaappilämpötila ja pimeys. Tuleva pula ei kuitenkaan hidasta täyssähköautojen ylistämistä. Ei ole toimiva yhtälö sähköauto ja sähköpula.
Kaikessa ajatellaan vain kaupunkilaisittain. Sauna tuntuu olevan pahin uhka. Ei se täällä maalla taida olla, kun saunat lämpiävät puilla ja katossa palaa yks ledi. Eivät paljon sähkömittarit pyörähdä. Tuo energia-asia on ollut kyllä vaikeaa. Välillä kielletään puiden polttaminen ja nyt käsketään varautumaan puun käyttämiseen. Nyt on huoli turpeen riittävyydestä ja alkuvuodesta maksettiin turvekoneiden romuttamisesta palkkiota. Vaihtelee tuo päättäjien mieli. Sähköistämistä kuitenkin vaaditaan ja kaikki toimimaan akuilla. Samat ihmiset, jotka ehdottomasti kannattavat kaikessa sähköä, eivät kuitenkaan sallisi akkumineraalien kaivamista. Hoituvatko hommat näin politikos-sanan mukaisesti, kansalaista koskevana. Kyllä varmaan, mutta ei tasapuolisesti.
Kommentointi on suljettu.