Viime aikoina olen miettinyt paljon ajatusta ”seurakunta kantaa”. Tutumpi ilmaus lienee ”usko kantaa”, mutta nyt olen ajatellut paljon, sitä kuinka seurakunta yhteisönä kantaa ja kannattelee.
Taannoin kirjoitin esirukouspyynnön läheiseni puolesta jumalanpalveluksessa rukoiltavaksi. Mietin tuon jälkeen paljon sitä, kuinka merkityksellistä on voida luottaa siihen, että yhteen kokoontunut seurakuntalaisten joukko hiljentyy rukoilemaan toiselle uskovalle merkityksellisen asian puolesta. Seurakunta yhdessä kantaa asiaa Jumalan eteen.
Samassa yhteydessä mietin elämäni toista tilannetta, jossa olen kokenut nimenomaisesti jumalanpalvelukseen kokoontuvien ihmisten joukon minua kannatelleen ja kantaneen. Muuttaessani Kangasalle en tuntenut paikkakunnalta ketään. Työpäivien ulkopuolella minulla ei ollut ihmisiä, joita tavata tai tuttuja paikkoja, joihin mennä. Päädyin menemään sunnuntaisin jumalanpalvelukseen. Yksinäisenä tuntui lohdulliselta ajatella, että ympärilläni on joukko minunlaisiani ihmisiä ja meitä yhdistää yhteinen Jumala. Jumalanpalveluksessa asiat etenivät tutusti kaavan mukaan. Tuntui turvalliselta.
On upeaa ajatella, että tuo sunnuntaisin kirkkoon kokoontuvien joukko voi kannatella erilaisissa hetkissä eri tavoin ilman, että sitä kirkonpenkissä jumalanpalveluksessa istuva edes ajattelee. Eipä sitä ainakaan itse tule ajatelleeksi silloin, kun siellä istuu. Kuten todetaan ”usko ei ole yksilölaji”, sen enempää kuin elämä ylipäätään, sillä tarvitsemme toisiamme. Toisissa hetkissä kannattelemaan, toisissa rinnalla kulkemaan.
Nyt on varmasti oiva hetki mainita, että syksyn myötä, koulujen ja harrastusten ohella, pyörähtää käyntiin myös seurakunnan monipuolinen toiminta ja kokoontumiset. Lukuisat sellaiset tilaisuudet, joiden kautta voit tulla kannattelemaan, kannateltavaksi ja rinnalla kulkemaan, kokemaan seurakuntayhteyttä, olemaan yhdessä muiden kanssa. Tervetuloa!
Katja Kohonen
Nuorisodiakoni
Kangasalan seurakunta
