Viime viikolla kuulin koskettavan suru-uutisen rokkipappi Tarvo Laakson kuolemasta. Olen yksi niistä monista 80-luvun nuorista, joihin Tarvon laulut todella kolahtivat. ”Krusifiksin juurella” oli riparien jokailtainen hittibiisi, jonka rajussa rokissa ja suorissa selkeissä sanoissa evankeliumi upposi kapinoivan nuoren sydämeen. Vaikka nuorena ajattelinkin kovin naivisti synnin olevan vain tiettyjä pahoja tekoja, väkivaltaa, rikoksia, kaljoittelua, tupakointia ja muita ”kovisten” harrastuksia, jotka eivät minun elämääni kuuluneet, enkä ihan osannut samaistua säkeeseen: ”minun kurjan syntisen, olis tullut kuolla, minun tulis olla nyt, roikkumassa tuolla ”, koin kuitenkin vapauttavana ja lohduttavana sanat ”Krusifiksin juurella alan alusta alla suuren armahduksen”.
Elämänkokemuksen kasvaessa olen kyllä joutunut jatkuvasti huomaamaan, etten elänyt taaskaan ihmisiksi ja olen perin pohjin syntisäkki-ihminen, joka kaipaa armoa krusifiksin juurella. Viime sunnuntain kirjetekstissä (Roomalaiskirje luku 7) Paavali kirjoittaa osuvasti: ”Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, minkä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.” Haluaisin rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäisiäni kuin itseäni ja yritän elää ja tehdä valintoja sen mukaan. Mutta, yritykseksi jää ja sitten alkaa pitkä lista tekosyitä ja selityksiä, miksi hyvä jäi tekemättä ja paljon pahaa sain aikaiseksi. Oli kiire, unohdin, väsytti, harmitti, laiskotti, en tiennyt enkä osannut, pelkäsin, ei ollut mahdollisuutta auttaa, oli omiakin ongelmia, ei kukaan muukaan ja se toinen…En vaan pysty, olen syntinen, rakkaudeton.
Ja siksi palan halusta – ja olen siihen onneksi oikeutettu – palata krusifiksin juurelle, saan alkaa alusta ja tehdä kerta toisensa jälkeen parannusta. Saan aina luottaa oikeuden peittävään armoon, Jumalan ansiottomaan rakkauteen meitä kohtaan. Saan taas lohdutusta, voimia ja toivoa jatkaa. Tarvoa kiittäen, muistaen ja hyvää taivasmatkaa toivottaen.
Syyskesääsi siunaten
Päivi Giren
Pälkäneen seurakunnan diakoni
