Pälkäneen seurakunnan diakoniaviikko päättyi viime sunnuntaina vanhusten kirkkopyhään. Diakonian teemaviikko on paikallinen keksintö, ja sitä vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 2010.
– Diakoniaviikon idea syntyi silloisessa diakonian vastuuryhmässä. Haluttiin viedä eteenpäin toisista välittämisen sanomaa ja myös kertoa ihmisille diakoniasta, joka voi joillekuille olla vieras asia, kertoo diakonissa Virpi Kangasniemi.
Nyt toista kertaa vietettyyn teemaviikkoon osui kaksikertainen 110-vuotisjuhla: seurakunnan lähetys- ja diakoniatyö täyttivät tasavuosia yhtä aikaa viime maanantaina.
Juhlan kunniaksi LäDi-piirissä tarjottiin prinsessakakkukahvit, ja kirkkoherra Jari Kemppainen esitteli lähetyksen ja diakonian historiaa Pälkäneellä. 110 vuoden ikä lasketaan syksystä 1906, jolloin molempia työmuotoja varten perustettiin oma yhdistys.
Esitelmää elävöitti joukko valokuvia Lähetysyhdistyksestä, mutta Diakonissayhdistyksen ajoilta ei ollut löytynyt yhtäkään.
– Se ei oikeastaan haittaa, sillä voimme katsoa samoja kuvia. Kummassakin yhdistyksessä vaikuttivat samat ihmiset, Kemppainen totesi.
Tilanne on sama nykyäänkin, sillä lähetys- ja diakoniaväki toimii nykyään yhdessä. LäDi tarkoittaa yhteistä piiriä, jolla on kaksi erilaista avustuskohdetta.
Lähetykseen herättiin varhain
Jari Kemppainen muistutti historiakatsauksessaan, että Pälkäneellä sekä lähetys- että diakoniatyö aloitettiin tosiasiassa paljon varhemmin kuin 110 vuotta sitten.
Pälkäneen seurakunnassa lähetystyö alkoi jo 1800-luvun puolivälissä, erityisesti Salmentakana asustavan torppari Erik Humalojan palavan innostuksen seurauksena.
Suomen Lähetysseuran alainen Pälkäneen Lähetysyhdistys perustettiin kuitenkin vuonna 1906 silloisen kappalaisen, J. W. Wallinheimon aloitteesta.
Diakonia, suomennettuna palveleminen, on kuulunut kristillisen kirkon tehtäviin sen syntyajoista asti. Suomessa vähäosaisista huolehtiminen oli suureksi osaksi seurakuntien harteilla ennen kuin kunnallinen halllinto alkoi kehittyä – käytännössä paljon kauemminkin, sillä myös tuon ajan sote-uudistus eteni verkkaisesti.
Pälkäneelle oli saatu kunnanlääkäri 1900-luvun alussa, mutta ei sairaanhoitajatarta, vaikka tarve oli kova. Aktiivinen kappalainen J. W. Wallinheimo tuli jälleen apuun ja kannusti perustamaan yhdistyksen diakonissan palkkaamiseksi.
Herätyskello diakonissalle
Pälkäneen Diakonissayhdistyksen keskeinen tehtävä oli siis maksaa diakonissan palkka ja huolehtia hänelle asunto ja muut välttämättömät tarvikkeet sekä sairaanhoitovälineet.
Yhdistys joutui siten koko olemassaolonsa ajan haalimaan kaikenlaista tavaraa. Vuoden 1909 hankintoihin kuului muun muassa herätyskello, mutta polkupyörä ostettiin vasta yhdistyksen viimeisenä toimintavuotena.
Polkupyörä pysyikin pitkään erittäin tarpeellisena työvälineenä. Vielä 1950-luvulla Pälkäneen diakonissa on omien muistiinpanojensa mukaan polkenut yli 200 kilometriä kuukaudessa kierrellessään eri puolilla seurakuntaa.
Diakonissan palkka, noin 500 markkaa vuodessa, oli suuri menoerä nuorelle yhdistykselle. Pälkäneen kirkonkokous ei suostunut avustamaan palkkakuluissa, mutta yhdistys keksi anoa apua ylemmältä taholta. Loppujen lopuksi senaatti maksoi puolet Pälkäneen diakonissan palkasta, ja kunta avusti loppujen kanssa.
Pälkäneen seurakunta perusti diakonissan viran vuonna 1917, joten yhdistys voitiin lakkauttaa, kuten oli ollut tarkoituskin, mutta saman tien Pälkäneelle perustettiin ompeluseura, joka jatkoi vapaaehtoista diakoniatyötä.
Vapaaehtoiset virkatyön tukena
Sotien jälkeen kyliin alkoi syntyä diakoniapiirejä, joiden toiminta jatkui 2000-luvun puolelle asti.
– Vanhan ajan diakoniapiirit ovat hiipuneet, mutta joka kylätoimikunnassa on muutama vastuuhenkilö, jotka auttavat käytännön diakoniatyössä, Virpi Kangasniemi kertoo.
Nykyajan diakonissan työ eroaa sadan vuoden takaisesta olennaisimmin siinä, että se ei ole sairaanhoitoa. Sairaanhoitotehtävät kuuluvat kuntien terveyskeskuksille, eikä kirkon diakonian viroissa edellytetä sairaanhoitajan koulutusta.
Virpi Kangasniemi sanoo, että monesti hoidollinen ote työhön on silti hyödyksi.
– Diakoniassa ihminen ja hänen vaikeutensa kohdataan kokonaisuutena. Terveys, toimeentulo ja hengellinen hyvinvointi ovat yhtä, ja pyrimme auttamaan kaikissa niissä. Siinä on yksi vahvuutemme, hän määrittelee.
Työhön kuuluu esimerkiksi erilaisten piirien ja kerhojen sekä retkien ja muun virkistystoiminnan kuten Olopäivien järjestämistä; kotikäyntejä, avustusten jakamista, vapaaehtoistyöntekijöiden hankkimista ja ohjaamista. Vanhustyön osuus kasvaa koko ajan.
– Ihmisten kohtaaminen on lyhyesti sanoen se tärkein asia, Virpi Kangasniemi tiivistää.
Sitä työtä hän itse ryhtyisi kehittämään ensimmäisenä, jos saisi vapaat kädet käyttää aikaa ja varoja.
Jo 1910-luvulla Pälkäneen diakonissa sai ohjeet tehdä etsivää diakoniatyötä: hänen piti kiertää sivukylillä auttamassa ja selvittämässä avun tarvetta. Kulkuyhteydet ja tiedonvälitys ovat muuttuneet niistä ajoista tykkänään, mutta ihmisten yksinäisyys ei.
– Kaikki eivät lähde tai pääse yhteisiin tilaisuuksiin eivätkä kaikki tarvitsevat hae tai saa apua. On löydettävä ne, joita kukaan muu ei auta, ja jotka ovat vaarassa syrjäytyä, Kangasniemi pohtii.
