Lähetyslapsi Maaria Lindin lapsuudessa 1990-luvulla joulupäivä sattui Nepalissa olemaan yleinen vapaapäivä, koska se oli kuninkaan syntymäpäivä. Se oli kristilliselle seurakunnalle kuin ylimääräinen lahja. Ja kaikille kristityille lapsille myös.
Maaria, Elina ja Juha Lindin esikoistytär, nykyiseltä nimeltään Kaaja, kasvoi Amppipalin kylässä Nepalin vuoristoisella maaseudulla. Vanhemmat olivat lääkäreitä, jotka työskentelivät lähetysjärjestön ylläpitämässä sairaalassa.
– Jouluaattona ja aaton aattona tapana käydä seurakunnan voimin laulamassa joululauluja lähikylissä. Kuljimme pimeässä lyhtyjen ja taskulamppujen valossa ihmisten oville ja lauloimme nepalilaisesta virsikirjasta, lapset ja aikuiset yhdessä, Maaria Kaaja kertoo.
Tähtikirkkaan taivaan alla keskellä maalaiskylien alkeellista elämää syntyi omalaatuinen tunnelma, joka muistutti Raamatun aikojen joulua paljon enemmän kuin jouluyö talvikohmeen verhoamassa Suomessa. Luomakunta kaikkineen oli siellä läsnä. Joskus vuohet säestivät laulua määkimällä, ja jossain pihassa vesipuhveli katseli ihmeissään lyhtykulkuetta.
– Yksi tärkeimmistä asioista, joita lähetyslapsena opin, on varmasti juuri kyky ymmärtää erilaisuutta; nähdä asioita useamman kuin yhden kulttuurin näkökulmasta, Kaaja sanoo.
Nykyään hän on tavallinen perheellinen suomalainen nainen, luokanopettaja ja parivuotiaan Matias-pojan äiti, mutta kaunis ja köyhä Nepal on silti aina hänen toinen kotimaansa.
Paluu Suomeen oli vaikeinta
– Emme asuneet nepalilaisittain syrjäseudulla. Meiltä oli lähimmälle maantielle viiden tunnin kävelymatka, kun kaukaisista kylistä matka saattoi jalkaisin kestää useita päiviä. Pääkaupunki Kathmandu oli taas niin lähellä, että tielle päästyä sinne pääsi päivässä, Maaria Kaaja kertoo.
Lindin perhe muutti Nepaliin vuonna 1992, jolloin Maaria oli kolmivuotias ja hänen veljensä Lauri puolitoista vuotta nuorempi. Perhe asui Nepalissa vuoteen 2000 asti lukuun ottamatta yhtä välivuotta kahden työkauden välissä.
– Voi sanoa, että vietin koko lapsuuteni Nepalissa, sillä muutto takaisin Suomeen oli tavallaan lapsuuden loppu, Kaaja sanoo.
Paluu oli 12-vuotiaalle ankara kulttuurishokki. Siinä tuli ankarasti koettua lähetyslapsen elämän suurimmat koettelemukset: siirtymät ja hyvästijätöt.
– Vaikka en Suomessa poikennut ulkonäöltäni muista, minulla oli maahanmuuttajan identiteetti. Suomi ei tuntunut kotimaalta, vaikka sen kuului olla kotimaa, hän sanoo.
Lähetyskoulun luokka Amppipalissa oli ollut tiivis, läheinen, opettajan ja alle kymmenen oppilaan muodostama yhteisö. Uudella kotipaikkakunnalla Padasjoella Maaria päätyi luokkaan, jossa oli 36 oppilasta. Meno oli hälinään, riehumiseen ja kiroiluun tottumattomalle tytölle hämmentävää ja kauhistavaakin. Joka päivä oli ikävä kotiin Nepaliin.
Maaria puhui sujuvasti sekä nepalia että englantia, joka oli ollut koulun opetuskieli. Sen sijaan hän ei tuntenut suomalaista nuorisokieltä eikä osannut nuorten ryhmäkäyttäytymisen kirjoittamattomia sääntöjä. – Nepalissa ihmiset ottavat toisiinsa paljon enemmän kontaktia kuin Suomessa, eikä siellä ollut koskaan vaikea saada huomiota ja löytää ystäviä, hän huomauttaa.
Hän toteaa ymmärtävänsä maahanmuuttajien vierauden ja erilaisuuden tunteet; sen kuin ei tunne kuuluvansa mihinkään.
– Itse aloin juurtua kunnolla Suomeen vasta sen jälkeen, kun olimme käyneet Nepalissa ensi kerran muuton jälkeen. Silloin tajusin, että koti ei ollut enää sielläkään, ja ikään kuin annoin itselleni luvan juurtua Suomeen, Kaaja muistelee.
Kinkku purkissa ja kiuas kylpyhuoneessa
Amppipalin kylän lähetysseurakunnassa oli tapana nauttia joulupäivänä yhteinen jouluateria. Sen sijaan aattoiltaa Lindien perheessä vietettiin suomalaisin menoin. Joulupuuksi katkaistiin sypressin oksa, ja Nepalissa paljon käytetystä retikasta saatiin hyvää lanttulaatikon korviketta. Muutenkin jouluruokien reseptejä piti vähän muokata.
– Lapsuusjouluihin kuului ehdottomasti tanskalainen purkkikinkku, jota sai ostaa Kathmandusta. Pipareita leivottiin joka jouluksi, vaikka ensimmäisinä vuosina meillä ei ollut sähköuunia vaan hassu kaasukäyttöinen uuni, jossa leipomukset tahtoivat palaa alapuolelta ja jäädä päältä raaoiksi, Kaaja muistelee.
Sauna kuului jouluun myös, sillä perheellä oli toisen suomalaisperheen jättämä vanha ja vähän ruosteinen kiuas asennettuna kylpyhuoneeseen. Usein sitä ei lämmitetty, koska polttopuita oli saatavissa niukasti, ja ihmiset tarvitsivat niitä ruuanlaittoon. Mutta jouluksi sentään!
– Kynttilänvaloa meillä oli joka tapauksessa iltaisin, koska sähköä saatiin vain, jos sairaalan generaattori oli toiminnassa. Joskus vuosikymmenen puolivälissä vasta koko kylään tuli sähkö, Maaria Kaaja kertoo.
Monikulttuurinen, säilykeruokapainotteinen, osaksi sähkötön, lämpimien, välittömien nepalilaisten keskellä vietetty lapsuus jätti hänelle eväitä loppuelämäksi, myös jaettavaksi eteenpäin.
– Viisivuotiaana jo päätin tulla opettajaksi, koska ensimmäinen opettajani lähetyskoulussa oli niin ihana… Myöhemmin olen ajatellut, että haluaisin rakentaa nykyistä parempaa koulua, sellaista, jossa lapset oppisivat oikeasti ymmärtämään toisia ihmisiä, hän kertoo.
