Mummo järkyttyi, kun luki Asser Korhosen romaania Saarnaajan poika. Onko lasten kohtelu Suomessakin voinut olla noin julmaa vielä kuusikymmenluvun lopulla? Asser tuskin vallan valehtelee, koska hänen isänsä oikeasti oli uskonnollisen liikkeen saarnamies. Kai siinä asemassa piti kasvattaa lapset kurissa ja Herran nuhteessa, että arvovalta säilyi.
Kirja kertoo murrosikäisen pojan kokemuksista, joihin kuului kuritus nahkaremmin solkipäällä tai jopa teräsvaijerin pätkällä, niin että saattoi tulla ruhjeita ja haavoja. Isän oppina siis oli, että tottelemattomuudesta tavatulle pojalle isketään kuuliaisuus sieluun ja mieleen takapuolen kautta. Kumma juttu, luulisi hengenmiehellä olleen elämän ohjenuorana pikemminkin rakkaus, armo ja laupeus.
Ei selvinnyt, tarkkailiko isä lyöntivammojen parantumista. Mentiinkö lääkäriin, jos haavat tulehtuivat ja alkoivat mätiä? No, koulun voimistelutunneilla poika sai kokea kavereitten pilkkaa, kun nähtiin jäljet iholla. Eikö kukaan kertonut asiasta opettajalle tai puhunut kotonaan? Jos olisi asiasta syntynyt haloo, olisiko isälle tullut syyte pahoinpitelystä? Tuskin, lastahan sai kai tuolloin Suomessakin hakata, ainakin omaa. Tuskin naapurin poikaa, sentään? Aikuisen, ainakin miehen, lyömisestä on voinut joutua käräjille.
Eräs oululaissyntyinen sotaveteraani kertoi poikavuosistaan kolmekymmentäluvun alussa. Kai hän tehnyt jotain erityisen pahaa, koska joutui senaikaiseen kasvatuslaitokseen Muhokselle. Talon henki oli hurskas ja kuri kova. Kun hän oli sitten siellä laitoksessa käynyt yhden kaverin kimppuun, hänet oli ”suolaremmitetty” ja sitten pantu eristyskoppiin viikoksi. Sieltä otettiin välillä ulos ja kuritettiin lisää. Laitoksen pojista tuli pääasiassa linnakundeja. Kyseinen miehemme selvisi kunnon kansalaiseksi. Vai selvisikö?
Miehen aikuinen poika nimittäin totesi, että kurituskierre oli jatkunut. Kun hänet oli saatu kiinni karkkivarkaudesta, niin isä toisti oppimansa: suolaveteen kastettu pyyhe pyllylle ja remmi heilumaan. Suola kirveli, kun iho meni rikki. Pimeään koppiinkin oli teljetty, joten poika pelkäsi pimeää vielä keski-iässä.
Olisikohan vanhanajan kova kuritus kuulunut uskonnolliseenkin perinteeseen? Muistuu mieleen Ingmar Bergmanin, kai pääosin omaelämäkerrallinen, TV-sarja Fanny ja Alexander, jossa piispa-isän ruoskankäyttö oli ankaraa. Myös joissakin kulttuureissa etenkin lasten ja naisten selkäsaunat ovat olleet pitkään normaalikäytäntö. Ainakin, jos uskoo Kiba Lumbergin kirjojen kertomaa.
Siitä on jo yli kolmekymmentä vuotta, kun lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin Suomen rikoslaissa? Muistui mieleen niin myöhään kuin kahdeksankymmenluvulta, miten tuttu rouva Luopioisista valitteli kasvatusvaikeuksiaan: ”Pakko niitä on joskus piiskata, ei niiden kanssa muuten pärjää.”
Joku voi sanoa, että onpas mummo herkkänahkainen. Vaan kun sai kasvaa kodissa, jossa selkäsaunoja ei harrastettu, vaikka vanhemmat olivat 1800-luvun lapsia. Äiti oli kerran antanut esikoispojalle piiskaa usuttajanaan sisarensa, joka oli ollut piikana pappilassa. Tuota tekoa äiti katui lopun elämäänsä.
Olikos sekään oikeudenmukaista, kun kiroilemisesta kiinni joutuneen (pienen ja ymmärtämättömänkin) lapsen suu pestiin saippualla? Etenkin jos kasvattaja samalla manasi, että etkös sinä, s..tanan kakara, opi käyttäytymään kunnolla, ettei vanhempien tarvitse hävetä.
Mymmeli
