Sana ”koulukiusaaminen” tuntuu pehmeältä, ikään kuin olisi vain sellaista, että ”toi tönäs mua”, vaikka se usein on vuosikausia kestänyttä rääkkäämistä, henkistä väkivaltaa, aliarvioimista, hyväksymättömyyttä.
Yhtä hyvin voisimme ryhtyä puhumaan ”katukiusaamisesta” tai ”kotikiusaamisesta”, kun pitäisi puhua väkivallasta, pahoinpitelystä tai rääkkäämisestä, tapahtui se sitten missä tahansa. Aikuisten maailmassa kyseisiä asioita ei hyväksyttäisi päivääkään, vaan siihen puututtaisiin erilaisin keinoin kuin nyt kouluissa tai kotona.
Kun lapset eivät ole rikosoikeudellisesti vastuussa teoistaan, niin onko tämä se ymmärrettävä syy, etteivät he muka vielä tiedä, mitä toiselle ihmiselle tekevät. Onko vastuun puuttuminen se, että ikään kuin ymmärretään vuosia kestänyt rääkkääminen ja henkinen väkivalta.
Lapsi on tunteva ihminen; he tuntevat kivun ja henkisen väkivallan. He tuntevat myös myötäelämisen kyvyn toisen ihmisen kohdatessa pahuutta.
Vanhempien kasvatusmetodeihin puututaan välittömästi, kun tietoon tulee jotain negatiivista. Vanhemmat voivat menettää lapsensa huoltajuuden. Eikö silloinkin voisi vain todeta, miten tuo on nyt vain ”kotikiusaamista”, joka jatkuu vuodesta toiseen.
Aikuisten maailmassa siunaillaan seksuaalisesta häirinnästä, vaikka kyseessä on ihan normaali tapahtuma. Kun siis mies tai nainen yrittää iskeä työpaikaltaan toista sukupuolta, taputtelee hellästi pakaroille, voi syntyä lopun elämää kestävä liitto.
Mutta jos tässä iskuyrityksessä epäonnistuu, on kyseessä seksuaalinen häirintä, oikeudenkäynti ja lopputili työpaikasta.
Työpaikoilla ei enää saa kehua edes toisen olemusta, et voi katsella sillä silmällä, kun se voidaan tulkita seksuaaliseksi häirinnäksi.
Viime kesänä olin pyykkirannalla. Vastapäätä eräs nainen kyyristeli, kun pesi mattoaan avonainen paita yllään.
Silmäni olisi voitu lyödä kepillä päästä, hankasin omaa mattoani pidempään kuin olisi ollut tarvis. En kokenut syyllistyneeni seksuaaliseen häirintään, kun näin se on ollut ikuisista ajoista lähtien.
Kommentointi on suljettu.