Tällaisenkin sananparren ovat suomalaiset aikojen saatossa keksineet. Pitäneekö paikkansa? Sen kuitenkin on mummo pitkän elämänsä aikana oppinut, että kateus myrkyttää ilmapiirin. Niin että jos myrkkyä on paljon ilmassa, niin voi sitä järveenkin joutua ja voivat kalatkin sitten kuolla.
Saattaa tuo sananparsi tarkoittaa sitäkin, että yhteisön elämä köyhtyy, jos ei haluta toisille hyvää vaan kadehditaan ja pannaan hanttiin. Voipa tapahtua perheessä, työpaikalla tai kyläyhteisössä, että ilmapiiri pilaantuu ja iloinen yhdessä tekemisen meininki pysyy poissa.
Vanhoilla päivillään miettii sitä, miten paljon on tullut kadehdituksi toisten hyvää onnea. Otti päähän, kun tyttöaikojen ystävä oli korkeapovinen, sorjasäärinen ja kaiken lisäksi vauraan perheen ainut lapsi. Miksi sillä on kaikkea ja minulla ei mitään? Sitä ei tullut ajatelleeksi, että hänellä ei ollut sisaruksia, joista vuosikymmenten mittaan meikäläiselle on ollut muistaakseni pelkkää iloa.
Kateeksi kävi sekin, kun se naapurin nokkava neiti nappasi ihanan sankarin, josta mummo silloin nuorena haaveili. Ihan sappi kiehui, kun oli pakko niiden häihinkin mennä. No onneksi se sankari oli sitten oikea naistenmies, ja ero niillekin tuli.
Töissäkin otti päähän, kun toiset pääsivät pomon suosioon: tuli parempia hommia ja palkankorotuksia. Kateutta herätti myös ystävien pääsy opintielle. Varma vakaumus oli, että olisi itsekin yliopistossa pärjännyt, jos mahdollisuus olisi ollut. Silloinhan ei ollut valtion takaamia opintolainoja ja muita tukia. Kun ajatteli loistavia hengenlahjojaan, niin vihaksi pisti. Kateus aiheutti joskus ihan vatsanpoltetta ja sydänvaivoja.
Sitten sitä pikkuhiljaa tottui elämään omana itsenään, kun oli sen verran paljon puuhaa, ettei ehtinyt kaunaa ja kateutta viljelemään. Lapsista oli aika paljon iloa, huomasipa joskus olla ihan kiitollinen omasta kohtalostaan, kun terveyskin oli melko tyydyttävä.
Ehkä sitten iän myötä oppi tyytymään siihen, mitä oli saanut. Ehkä oppi huomaamaan, ettei muittenkaan onni ole täydellistä. Nyt elon illassa on melkein iloinen siitä, ettei ole liikaa kaikkea saanut. Olisi vaikea luopua esimerkiksi kauneudesta ja rikkaudesta.
Mummolla oli täti, Alma nimeltään, syntynyt 1902. Parikymppisenä meni miniäksi pieneen taloon. Sai kaksi poikaa, joista toinen kuoli viisivuotiaana. Pulavuosina mies lähti Kanadaan ansion perään. Ei ollut kännyköitä silloin, joten vuosikausiin ei miehestä kuulunut mitään. Juuri ennen sotaa tuli ”Amerikan arkku”, miehen jäämistö, joka osoitti, että nyt Alma oli leski.
Muistikuviin on jäänyt, ettei täti ollut koskaan katkera tai kateellinen. Hän hankki leivänjatketta pitokokkina ja tekemällä keikkatöitä paremmissa perheissä. Ehkä hän herroja palvellessaan huomasi, ettei kenenkään elämä ”kulissien takana” ollut pelkkää onnea. Herrasväkikin oli ihan tylsää jengiä, kun ei kotioloissa tarvinnut esittää hienoa ja fiksua. Tädin elämänviisaus, joka on sisarentyttärenkin mieleen jäänyt oli: ” P….. sitä on senkin sisässä.”
Mummo on koettanut ottaa iän myötä opikseen, kun on joutunut tekemisiin sivistyneitten ja menestyvin ihmisten kanssa, että samanlaisia tavallisia kuolevaisia kaikki ovat, mitäpä noita kadehtimaan.
Mymmeli
